Kakkahätä

Olen saanut tuhansia kyselyitä koskien sitä, milloin julkaisen uuden postauksen blogiini, kun edellisestä on jo useampi viikko. Media on ollut jatkuvasti kimpussani ja paparazzit ovat jo viikkoja roikkuneet pihamme puissa ja salamavalojen välkkeeltä en ole voinut välttyä. Lukijoideni ja median huulilla on ollut sama kysymys. Missä viipyy uusi blogipostaus? Todellisuudessahan kyselyitä on tullut vain kaksi kappaletta ja pihamme puussa on roikkunut vain ja ainoastaan rääkyvä harakka, mutta mielestäni kuulosti paljon paremmalta ja katu-uskottavammalta kertoa luku muutamaan potenssiin ja liioitella suosiotani. Äh, valehtelin taas. Oikeasti kyselyitä on kyllä tullut kaksi, mutta saman ihmisen toimesta, joten sitä toista ei edes lasketa. 

Oikeassa elämässä Pöyhkeällä Minkillä on ollut hieman hoppu. Kaiken ja ei minkään kanssa. Toisekseen nettioperaattoristamme johtuen nettiyhteytemme ei hetkeen toiminut, joten olemme olleet nettipimennossa aivan suunnattoman pitkän ajan. Tarkalleenottaen 3,5 päivää. En halua mustamaalata mitään tiettyä operaattoria, joten käytän operaattoristamme peitenimeä Zonera. Jos koette, ettette ole voineet elää normaalia elämää ilman Pöyhkeää Minkkiä, voitte osoittaa valituksenne siis operaattorillemme, minkä peitenimi on Zonera.

Mutta ei jäädä tuleen makaamaan, koska nyt netti toimii ja maailma on pelastettu, joten aloitetaan tämänkertainen postaukseni, jossa kyselen itseltäni, teiltä ja maailmankaikkeudelta elämää mullistavia kysymyksiä, joihin en ole vielä tähänkään päivään mennessä itse saanut vastausta.

1. Miksi finni tulee naamaan aina silloin kun ei pitäisi?

Nuorempana olisin voinut olla se Clearasil-mainoksen tyyppi. Se, kenen naamaa kuvataan ENNEN finnivoiteella käsittelyä. Finnejä saattoi silloin pompsahdella naamalle, kuin Mustia Barbaareja Megadethin lavalle, mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän finnejä iholleni ilmaantui. Nyt olen jo vuosia saanut nauttia lähes finnittömästä ihostani. Ja nyt te finninaamat siellä ruudun toisella puolella haluatte viedä minut saunan taakse, mutta malttakaahan. Eihän tämä teksti päätyisi Pöyhkeän Minkin blogiin, ellei tässä asiassa olisi jokin käänne. Karman laki nimittäin kyllä löytää meidät finnittömätkin. Sillä ne kaksi finniä, jotka minulle ilmestyvät vuoden aikana,  ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Siitä on kuulkaa huumori kaukana, kun se paise naamalle pumpsahtaa. 

Se kerran tai kaksi kertaa vuodessa naamaani ilmestyvä finni tulee aina joko keskelle poskea tai keskelle otsaa.Se on sykkivä, se on iso, se on punoittava ja käsi sydämellä voin sanoa, että ulkopuolinen henkilö voisi mitata pulssini pelkästään tuijottamalla sitä. Se on niin iso ja se tuijottaa ohikulkijoita niin tuimalla katseellaan, että kaupungilla kulkiessani taustalla alkaa soimaan se länkkärileffoista tuttu huilusävel. Kun kävelen kadulla, ohikulkijat törmäävät katulamppuihin tuijottaessaan sitä, Autoilijat ajavat ketjukolareita, mummojen rollaattorien pyörienkumit tyhjenevät ja lapset tukehtuvat tikkukaramelleihinsa. Joku soittaa Nasaan ja kertoo nähneensä tunnistamattoman vieraan esineen kadulla. Ja auta armias, jos erehdyt koskemaan siihen. Ei siihen saa koskea urpo! Jaahas, menit sitten kuitenkin koskemaan. Nyt sitten kärsit. Niinpä niin. Pää ei enää käänny ja edes leuka ei liiku, koska sykkivä ja eilisestä tuplaantunut naamapaiseesi estää yläpääsi normaalilla liikeradalla liikkumisen. Ja se finnihän tulee naamaan aina silloin, kun ei pitäisi. Ei silloin, kun olet purjehtimassa Atlantilla yksin, ei silloin kun olet Lapissa vaeltamassa, vaan juuri silloin, kun samana päivänä on koulukuvaus, työhaastattelu tai ensitreffit.

Aviomieheni ja minun seurustelumme alkuaikoina naamaani ilmestyi juuri tällainen finni, jonka taltuttamiseen tarvittaisiin joko lassoa tai tasohiomakonetta. Koko päivän yritin peitellä sitä peitepuikolla, puuterilla, meikkivoiteella ja muilla systeemeillä, mutta finni oli niin iso, että vaikka olisin kelmuttanut koko pääni tuorekelmulla, finni olisi sykkinyt näkyvästi kelmunkin läpi. Mieheni tullessa kotiin töistä istuimme lähekkäin ja katselimme rakastuneesti toisiamme. Mieheni katsoi minua ja olin varma, että kohta hän kehuisi kauneuttani tai kirkkaita silmiäni, mutta hetken päästä hän kysyi hieman minua säälien, oliko naamallani oleva finni kovinkin kipeä. Oli se.

2. Miksi nuorempana kaiken uuden ja extremen kokeileminen oli niin paljon helpompaa kuin aikuisena?

Ennen vanhaan sitä mentiin kaverin kanssa Lintsille ja vedettiin heti ekaksi seitsemän hattaraa, kolme pahvitötteröllistä popcornia ja suut huuhdeltiin pirtelöllä. Sen jälkeen mentiin innosta puhkuen johonkin laitteeseen, joka veivasi suolistoa edestakaisin kääntyessään täysin akselinsa ympäri noin 700 kertaa. Kun laite oli kulkenut kierroksensa loppuun, juostiin heti uudelleen jonoon ja hypättiin taas riemusta kiljuen laitteen mukaan. Tätä saatettiin parhaimmillaan toistaa useita kymmeniä kertoja putkeen, eikä tuntunut yhtään missään. Näin vanhempana jo pelkästään liikenneympyrään ajaminen tuntuu välillä olevan too much. Mitään pyörivää juttua ei pysty muutenkaan tuijottamaan kahta sekuntia pidempään, ja jo pelkästään pesukoneen linkoamisen tuijottaminen vaatii matkapahoinvointitabletin. 

Ennen vedettiin pyörällä kaupungin jyrkintä alamäkeä alas ja kyydissä oli vähintään kahdeksan kaveria. Muutama päivä sitten ajoin pitkästä aikaa polkupyörää. Tallensin ennen pyöräilyä hätäkeskuksen numeron minun speed-dialiini ja siinä ainoassa alamäessä, mikä reitillä tuli vastaan, jarrutin koko matkan alas, juuri semmoisella varovaisella ja nykivällä jarrutustyylillä valkoiset rystyseni kietoutuneena ohjaustankoon. Kotiin päästessäni tein ristinmerkin rintakehälläni ja suutelin maata jalkojeni alla.

3. Miksi miehen flunssa on aina pahempi kuin naisen?

Tämähän on jo ollut kaikkien tiedossa, mutta törmäsin tähän teemaan pari viikkoa sitten, kun mieheni tuli töistä kotiin ja juoksi suoraan sänkyyn peiton alle. Hetken päästä makuuhuoneesta alkoi kuulua epämääräistä ulinaa ja kun menin katsomaan miestäni, hän sätki tuskissaan peiton alla. Hän ilmoitti olevansa kipeä ja niiskutti makuuhuoneessa loppuillan. Seuraava päivä oli tietysti aivan kamala. Oli pakko nukkua pitkälle iltapäivään, kun niin kolotti. Milloin piti tuoda villasukkaa ja kuumaa mehua, milloin piti ottaa peittoa pois, laittaa peittoa takaisin päälle, pöyhiä tyynyä ja hieroa kipeitä lihaksia.

 Mitään lääkkeitä ei tietenkään voinut ottaa. Sehän olisi ihan naurettavaa. "Eivät lääkkeet minua paranna", sanoi mieheni ja kääntyi kivusta ja kolotuksesta sätkien kyljelleen, veti peiton päällensä ja jatkoi räkäistä ulinaansa. Sanoin miehelleni lähteväni koiran kanssa lenkille. Mies kääntyi vaivalloisesti katsomaan minua verestävillä silmillään ja kysyi kituen ja ääni väristen: "Tulethan nopeasti takaisin, en tiedä selviänkö aamuun asti." Yöllä hikinen mieheni nukkui niin leveässä x-asennossa, että oma nukkumatilani voitiin laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella. Mukaan sänkyyn laitettiin vielä kuuma koira ja relaksoiva ja levollinen yöuni oli itselleni taattu.

Muutama päivä myöhemmin tiesin jo itsekin tulevani kipeäksi. Kurkkuni oli kipeä, migreeni jyskytti räkäisissä aivoissani, nenä vuosi ja rintalastan kohdalla tuntui tuttu paine. Joko olin törmännyt katulamppuun keuhkoputki edellä tai olin tulossa kipeäksi. Muutamaa tuntia myöhemmin olin jo melko kipeä, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Yliannostus Buranaa, kuumaa kahvia ja kourallinen Mynthoneita suoraan kurkusta alas. Ei siinä ehtinyt valittaa. Meni muutama tunti ja olin entistä kipeämpi. Silti käytin koiran sinäpäivänä 3 kertaa lenkillä, pesin pyykkiä, tein ruokaa, luuttusin, järjestelin, siivosin vessatkin. Hoidin lasta, hoidin koiraa, hoidin miestäni. Itseäni en kerinnyt hoitelemaan, olihan jonkun pidettävä pulju pystyssä.

Keväällä olin todella rajussa mahataudissa. Sitä itseään tuli sieltä, täältä ja tuolta. Sitä tuli paikoista, joiden olemassaoloa en edes ennen tiennyt. Muistan yrjönneeni vaaleanpunaiseen salaattikulhoon samalla, kun yritin viihdyttää lasta, siivota, lenkittää koiraa, tehdä ruokaa ja selvitä hengissä. Sinä yönä en nukkunut x-asennossa sängyllä, vaan omaan oksennukseeni käpertyneenä kapisella sohvallamme koiramme kanssa ja nukkumatilani voitiin taas laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella.

4. Miksi unissaanpuhuminen on noloa?

Tätä tapahtuu meidän perheessä varsin usein. Saatan nukahtaa joskus kesken keskustelun ja herään täydestä unesta siihen, kun mieheni tökkii minua kylkeen ja kysyy nukahdinko. Vastaan aina topakasti, että no en todellakaan nukahtanut ja yritän olla todella skarppi. Todellisuudessa olen jo ehtinyt vaipua syvään uneen ja viimeistään suupielestäni valuva kuolanoro paljastaa minut. Puhun myös paljon unissani ja se vasta onkin noloa jos vierustoveri on itse vielä täysin hereillä. Luulen puoliunissasi olevani täydessä järjessä ja unessasi esiintyvä asia on minulle sillä hetkellä täysin totta, mutta puheessani ei ole päätä eikä häntää. Herätin yksi yö mieheni ja kysyin häneltä kirkkain silmin: "Oliko se niin, että sinä et tykännyt pakastemarjoista?". Hetken naurettuaan mieheni sanoi minun puhuvan unissani. Olin edelleen puoliunessa, mutta silti mielestäni pakastemarjakysymys oli juuri sillä hetkellä maailman tärkein asia. Kun hetken päästä tajusin, että oikeasti puhun unissani, sanoin napakasti miehelleni, että "No älä sitten vastaa kysymykseen!" ja käänsin kylkeä loukkaantuneena ja nolostuneena.

5. Miksi kakkahätä yllättää aina silloin kun ei pitäisi ja miksi se on meille naisille niin kova paikka?

Kakallakäyminenhän on naiselle pyhä toimitus. Nainen haluaa suorittaa kyseisen toiminnon mieluiten pimeässä ja äänieristetyssä kellarissa lukkojen takana yksin. Naisen täytyy saada keskittyä kyseiseen toimitukseen ja kaikki häiriötekijät tulisi eliminoida. Kakallakäyntihuoneen atmösfäärin tulisi olla tunnelmallinen, herkkä ja rauhallinen. Nainen haluaa kakantoimitushuoneeseen kynttilöitä Iittalan tuikkulyhdyissä ja taustalla tulisi soida Julio Iglesiaksen parhaat tai delfiinien ujellusta kasetille äänitettynä.  Muutama pastellinvärinen Macaron-leivos vieressä lautasella ja tuoreet leikkokukat maljakossa auttaisivat myös pääsemään oikeaan tunnelmaan. Ja siitähän ei sitten miehille puhuta. Eivät naiset puhu kakasta miesten kanssa, sillä eiväthän naiset kakkaa. Minäkin olen jo vuosia uskotellut miehelleni, että minä kakkaan vain merihevosen ja sydämen muotoisia rakkauspatruunoita, jotka tuoksuvat vastaleivotulle korvapuustille. En edelleenkään ole jäänyt kiinni valheestani. Naisten kesken nämä kakkadilemmat sitten puidaan juurta jaksaen läpi. Illanistujaisten syvällisimmät ja hersyvimmät keskustelut syntyvät juuri tästä aiheesta. Milloin vaihdetaan vinkkejä julkikakkaamisen peittämiseen, milloin kerrotaan noloimpia kakkatarinoita ja lopuksi annetaan voimaannuttava ryhmähali.

Ja karman lakihan löytää meidät ujot kakkaajat myös juuri silloin kun ei tarvitsisi. Turha kuvitella, että kakkahätä iskisi silloin, kun olet yksin kotona. Eiiiiii todellakaan. Se ilmoittaa tulostaan ruuhkabussissa, lentokentän turvatarkastusjonossa tai ensitreffeillä. Sitten nainen menee täynnä ihmisiä olevaan yleisvessaan, tarkastaa tilanteen ympärillään ja menee vessakoppiin. Nainen tyhjentää koko metallisen paperitelineen paperista ja vuoraa pöntön täyteen pehmikettä, laittaa hanan päälle ja menee istumaan. Nainen yskii ja niistää mukamas nenäänsä, kolistelee roskakoria ja hyräilee, jotta kakanlaskeutumisäänet eivät kuuluisi muille. Mutta koska nainen on saattanut jo muutaman tunnin pidätellä, niin kakka ei välttämättä laskeudu laskeutumisalustalleen niin pehmeästi ,kuin toivoisi. Tarvitaan kovempia aseita. Nainen ottaa käsilaukustaan matkaföönin ja kytkee sen kiinni. Sähköhammasharjakin surisee kopissa. Nainen yrittää epätoivoisesti vaimentaa molskahduksen tai vaihtoehtoisesti suunnattoman roiskinnan hyräilemällä kovempaa tai niiskuttamalla nenäänsä. Ja sehän nyt on sanomattakin selvää, että jokaikinen vessassaolija tietää kaikesta huolimatta tasan tarkkaan, mitä juuri sinun vessakopissasi kyseisellä hetkellä tapahtuu.

Miehethän tekevät kakallakäymisestä oikein sosiaalisen spektaakkelin. Milloin soitetaan kavereille samalla, milloin mummoille ja vaareille. Pyydetään naapurit kylään ja vaihdetaan kuulumiset vessanovi auki ja ollaan ihan niinkuin rennosti vaan. Miehet istuvat kolme varttia toimituksella, juovat samalla kahvia, laskevat säärikarvojaan ja katsovat älypuhelimistaan futistuloksia. Lopuksi jätetään vessaan niin isot jarrutusjäljet, että niistä päätellen vessassa on tapahtunut aivan helvetin iso kolari. Mitä isommat jarrutusjäljet, sitä miehisempi olo.

6. Mitä se Kauniiden ja Rohkeiden jaksojen suomentaja on vetänyt?

"Ridgen kuumat kädet Katien alleilla", "Ericin rytmikäs lanne Brooken pauloissa", "Stephanien kireät kulmakarvat Los Angelesin yllä". Siis oikeesti? Mistä se tyyppi keksii ne nimet jaksoille? Mutta hei, mäkin osaan. Voin yhdellä lauseella kiteyttää koko ohjelman perusolemuksen yhteen jaksonimeen, joten muita jaksokuvailuja ei sitten tarvitakkaan. Tässä se tulee: "Ridge, isäsi onkin äitisi, enosi on siskosi ja sinä oletkin oikeasti Brooke".

7. Miksi päähän soimaan jäänyt biisi ei lähes koskaan ole hyvä biisi?

Miksei se korvamato voi olla se sinun lempibiisisi tai se radiosta kuulemasi biisi, josta oikeasti tykkäät. Ei. Se biisi on aina ihan paska ja se soi päässä heti herätessä, nukkumaanmentäessä, ruokaa laittaessa, siivotessa, syödessä, juodessa. Se vaan soi ja soi ja soi. Ainakin minun korvamatobiisilistan kärkeen pääsee Mamba, Kikka ja se jokavuotinen kesäbiisi, joka on jokaikinen vuosi aivan surkea, ja jota soitetaan radioissa vielä siinäkin vaiheessa, kun naapuri asentaa ensimmäisiä jouluvaloja pihapuuhun.

8. Miksi Salkkareiden näyttelijät eivät edelleenkään osaa näytellä?

Nyt siellä ruudun takana kaikki Salkkarifanit lopettavat blogini lukemisen samantien, eivät luultavasti enää moikkaa minua kadulla, eivätkä lähetä joulukortteja minulle. Onhan se ymmärrettävää, sillä jos joku haukkuisi minun Emmerdaleani, niin taatusti jäisi joulukortit kirjoittamatta. Otan kuitenkin sen riskin, että menetän kavereistani ne, ketkä fanittavat kyseistä ohjelmaa. Salkkarit ovat tulleet jo monia monia (liian monia) vuosia televisiosta, mutta kukaan näyttelijöistä ei edelleenkään osaa näytellä. Onko joskus vuosikymmeniä sitten järjestetty koekuvaus, jota on mainostettu sillä, että "Nyt etsitään maailman surkeinta näyttelijää. Tule mukaan!". Huutaako se ohjaaja aina ennen otoksen alkua, että "Hei tyypit, vedetään tää tänäänkin ihan päin persettä." Vai onko kaiken takana se surkea tunnusmusiikki? Muuttuuko kuvauspaikan atmösfääri samantien, kun se loppuunkulutettu renkutus alkaa ja näyttelijöistä tuleekin ihan paskoja? Tulisiko Tom Hanksistakin yhtäkkiä Mikko Leppilampi, kun se renkutus alkaisi? Mene ja tiedä. 

Tässä olivat nyt mieltäni jo pitkään vaivanneet kysymykset. Kiitos, että sain purkaa ihmetystäni teille rakkaat lukijani. Nyt mieli on kevyt ja askel kepeä.

Ja hei, tykätkää nyt ihmeessä Pöyhkeästä Minkistä Facebookissa. Joka viikko arvotaan tykkääjien kesken jotain tosi ihanaa. Viimeksi arvottiin meidän pihan puuvajan takaa löytynyt yllätysjätesäkki ja ensi viikolla arvotaan pullo käsidesiä jollekin onnekkaalle. Tykätkää tykätkää tykätkää! Niinkuin olis jo!! Hopihopi!

Suurella Rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki

Error 21

Aamuni alkoi ihanasti auringonsäteiden kirkastaessa kasvoni makuuhuoneemme verhojen välistä. Edellisenä iltana vaihdetut Finlaysonin lakanamme tuoksuivat puhtauttaan edelleen. Olo oli virkeä ja freessi hyvinnukutun yön jälkeen. Venyttelin hieman vuoteessamme ennen ylösnousua. Tein lattialla 196 etunojapunnerrusta ja menin vielä hetkeksi päälläseisontaan seinää vasten, jotta saisin aamun oikein kunnolla käyntiin. Join edellisenä iltana valmiiksi tehdyn aamujuomani, joka sisälsi marjoja, kurkkua, levää, siemeniä, tammenterhoja, porkkanaa, ruskovillaa ja sammakonkutua. En oikein itsekään tiennyt, miksi join kyseistä juomaa joka aamu, mutta erään päivälehden artikkelin mukaan se oli tänäpäivänä trendikästä. Uskoin sen siis olevan itselleni vain hyväksi.

Menin kylpyhuoneeseen, jossa ihastelin peilin kautta kuulasta ihoani ja vinkkasin leikkisästi silmää itselleni. Otin itsestäni 17 selfietä ja linkitin ne kaikki heti Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin. Tukkani oli puhdas ja täydellisesti asettunut, joten sipaisin sen vain löyhästi ponihännälle ja menin keittämään kahvia. Tein perheelleni ihanan aamupalan, jonka nautimme ulkona omalla terassillamme lämpimässä auringonpaisteessa. Mieheni tokaisi, että kyllä tuore ja itsetehty croissantti maistuu aina parhaimmalta kauniina kesäpäivänä. Hymyilin miehelleni ja siemailin vastajauhetuista kahvipavuista tehtyä aamulatteani. Tyttäremme hymyili ja naureskeli syöttötuolissaan ja söi omenaa, jonka olin hänelle edellisenä iltana omasta omenapuustamme poiminut.

Aamupalan jälkeen käytin koiramme pitkällä kävelylenkillä meren rannalla ja heitin sille keppiä veteen. Koiramme oli innoissaan. Lenkin lopuksi otin vielä sandaalini pois jalasta, istuin hiekalle ja työnsin helmiäisenvaalealla lakatut varpaani santaan ja suljin silmäni. Mikä rauha, mikä ihana päivä! Lounaan jälkeen leikimme perheemme kesken ja isukki viihdytti meitä vielä lauluesityksellä. Laulun hän oli itse sovittanut, säveltänyt ja sanoittanut samalla, kun hän oli aamulla käynyt kalastamassa perheellemme päivällistä. Ihanan lohipäivällisen jälkeen suoritimme koko perheen kesken lapsemme iltapesut nauraen ja laulaen, jonka jälkeen veimme lapsemme pinnasänkyynsä, jonne hän nukahti melkein samantien hymy huulillaan odottaen jo seuraavan päivän uusia seikkailuja.

Lapsemme nukahtaessa menimme vielä mieheni kanssa terassillemme katsomaan upeaa auringonlaskua, joka lämmitti meitä jokaisella auringonsäteellään. Söimme viinirypäleitä ja maistelimme erilaisia juustoja. Olin vielä hyvin pikaisesti ennen lapsemme iltapesuja tehnyt meille Rucola-Cashew-Hillottu inkivääri-Pinjansiemen-Tomaatti-Yrttibroileri-Halloumjuusto-Paprika-Riimiporo-Punasipuli-Latva-artisokan sydän-Kurkku-Ananas-ja Vesikrassi-salaatin ja söimme sen romanttisesti samalta lautaselta, samalla haarukalla. Ennen salaatin syömistä, olin tietenkin ottanut siitä 26 kuvaa eri kuvakulmista ja linkittänyt kuvat Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin. Vielä myöhemmin illalla rakastelimme mieheni kanssa kiihkeästi 6,5 tuntia takkahuoneessamme lehmäntaljan päällä. Kauttimista kuului vaimea Phil Collinsin ääni ja hyräilimme laulun tahtiin toisillemme. Kävin rakastelumme jälkeen vielä viilentävässä suihkussa, jossa levitin vartalolleni ihanantuoksuista Palmoliven uutta PassionFruit-Lavendel-SexyLaguna-ExoticMangoIntimate-RomantincEmotion- EveningKiss-suihkusaippuaa. Suukottelimme vielä puolisen tuntia, ennen kuin nukahdimme sylikkäin viltin alle toisillemme hellästi hymyillen.

Voi että, eikö ollutkin ihanan herkkä ja idyllinen tarina? No niin minustakin. Mennäänpä kuitenkin hetkeksi takaisin todellisuuteen.

Heräsin aivan uskomattoman kovaan päänsärkyyn. Ihan kuin joku olisi asettanut päähäni kaiuttimet ja soittaisi päässäni stereoilla 90-luvun teknoa. Makuuhuoneemme verhojen välistä paistava kuuma aurinko suorastaan vitutti. Irroitin liisteröityneen lakanani iholtani ja nousin ylös. Menin vessaan, katsoin peiliin ja otin Buranaa. Peilistä minua tuijotti kolmekymppinen nainen, jolla oli vartalossaan yön jäljiltä noin 16 uutta punoittavaa, kutisevaa ja sykkivää hyttysenpuremaa. Suussa maistui pahalle, sillä eilisiltainen, "aavistuksen" valkosipulipainotteinen päivällisemme maistui edelleen suussani. Ikäänkuin joku olisi yön aikana ryöminyt suuhuni ja kuollut sinne. Pesin hampaani, menin keittämään kahvia ja valmistin itselleni gourmet-aamupalan hieman vanhentuneesta luonnonjugurtista.


Aamupalani jälkeen lähdin koiran kanssa ulos lenkille. Tuli kakkaamisen aika. Koiramme keppien, risujen ja ruohon syöminen kostautuu aina joskus ja niin kävi myös tänään. Muutamat ensimmäisen kakkapökäleet tulivat sujuvasti ulos, mutta viimeinen, täysin risuista, ruohonkorsista ja kakka-aineksesta koostunut pökäle jäi roikkumaan koiramme kakanulostuloaukkoon. Siinä se pökäle heilui tuulessa ja kaikesta tsemppailuista ja koiramme ponnekkaista yrityksistä huolimatta, pökäle jatkoi roikkumistaan. Koira yritti laahata pyllyään maata vasten, mutta kakka ei irronnut. Nyt oli pakko toimia.

Koska minulla ei ollut saksia, sirkkeliä eikä hiontalaikkaa mukanani, revin viereisestä pusikosta isoimman lehden irti, minkä sain ja aloin pyydystämään pökälettä. Koira ei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta ja yritti juosta pakoon, joten siinä sitä taas oltiin. Koira yritti pakoon paska roikkuen ja minä pyllistän pusikossa lehden kanssa ja yritän ottaa koppia pökäleestä. Loppujen lopuksi sain onneksi pökäleen turvallisesti irti eikä tilanne vaatinut sivullisia uhreja. Käteni oli täynnä koiranpaskaa, mutta voin kertoa, ettei se ollut ensimmäinen kerta. Eikä suinkaan viimeinen kerta.

Sisäänpalatessa jäin vielä juttelemaan niitä näitä naapurin rouvan kanssa. Hetken jutusteltuamme naapuri tokaisi: "....Mutta palataan, mun täytyy nyt kiirehtiä, etten myöhästy." Edelleen tykyttävä päänsärky ei antanut vieläkään armoa ja olin kiitollinen siitä, että keskustelu loppui, kun en olisi jaksanut enää keskustella tai tekohymyillä, koska oikeasti olisin halunnut päänsäryn takia vain irvistää. "Joo munkin täytyy mennä pesulle, kun mulla on kakkaa kädessä, palataan". Sisälle tultaessa mietin, että olisi tietenkin voinut olla kohteliasta ilmoittaa naapurille, että kädessä oleva kakka ei ollut peräisin minusta vaan koirastamme. Ehkä kohteliainta olisi kuitenkin ollut se, etten olisi kertonut koko asiaa naapurille ollenkaan.

Mieheni lähti töihin. Jäin yksin lapsemme ja koiramme kanssa. Yritin vasemmalla kädellä pestä pyykkiä, ripustaa pyykkiä, tehdä ruokaa, siivota, kuurata, pyyhkiä, noukkia, viihdyttää, pestä, tarkkailla lasta, luututa, viihdyttää, luututa, pyyhkiä ja noukkia, viihdyttää ja luututa. Olin lenkistä ja kaikesta touhuamisesta hiestä märkänä. Suihku? Ei puhettakaan ennen lapsen päiväunia.

Yhtäkkiä pesukone alkoi piippaamaan. Piippaus toi mieleeni tikittävän pommin. Pesukoneen näyttö vilkutti Error 21:stä. Samalla kun lapseni antoi jo melko voimakkaita viitteitä siitä, että väsymys alkaa painamaan, yritin pesukoneen ohjekirjasta löytää ratkaisun ongelmaan. "Tarkista, ettei poistopumpun suodatin ole tukossa!", ohjeisti opaskirja. Selvä juttu.

Näin itseni mielessäni vasara kädessä korjaamassa täysin levälleen purettua pesukonetta ja päätin, että on ehkä parempi säästää palokunnan, poliisin ja ensihoidon resursseja ja soittaa ihan vaan korjaajalle. Kolmen puhelun jälkeen sain yhteyden maahantuojaan, joka sanoi, että huoltoyhtiöstä oltaisiin pikapuolin yhteydessä. Olihan meillä superhypertapahtuimitävaanniinkaikkihoituuhelvetinäkkiä-vakuutus, jota olin erityisesti maahantuojalle painottanut.

Odotin soittoa samalla, kun yritin nukuttaa lastamme. Kun olin laulanut Elvistä jo noin kymmenennen kerran, lapsi oli jo niin virkeä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Nyt tarvitsin kipeästi kahvia. Puhelua ei edelleenkään kuulunut. Aloin jo hiiltyä. Jupisin itsekseni, että missä se helvetin puhelu nyt oikeen viipyy. "On se kumma, ettei ikinä soiteta sillon kuin sanotaan!", sanoin ääneen. Meidän perheessä pestään niin paljon pyykkiä, että yksikin pyykkäämätön päivä saattaa romahduttaa koko taloutemme. Onneksi kahvi oli tippunut loppuun. Niin tai siis vesi oli tippunut loppuun, sillä enhän tietenkään ollut muistanut laittaa edes puruja suodatinpussiin.

Nyt lapsi näytti taas siltä, että nukkumaan pitäisi äkkiä päästä. Hän oli juuri niin väsynyt, että hänet voisi vaan siirtää sänkyynsä unilelunsa kanssa ja hetken päästä hän nukahtaisi sinne itsekseen. Laitoin lapsen sänkyyn ja keitin itselleni kahvia purujen kanssa. "Ihanaa, pieni lepotauko onkin nyt paikallaan", ajattelin. Juuri kun olin kaatanut ihanan, lempeän ja lämpimän kahvin kahvikuppiini, ottanut siitä 14 kuvaa ja linkittänyt kuvat Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin otsikolla "Ihana lepotauko", kuulin kuinka jokin rysähti lastenhuoneessa. Lapsemme oli noussut seisomaan ja ilmeisesti hypähtänyt sängyssään niin, että pohjasäleikön ilmeisesti jo aiemmin löystynyt ruuvi oli irronnut ja pohja valahtanut irti osittain, jolloin pinnat olivat irronneet kahdelta sivulta.

Kysyin pinnasängyltä, oliko se nyt tosissaan. "Hei pinnasänky, teetkö sä tämän nyt mulle oikeesti?". Pienen selvittelyn jälkeen tajusin tarvitsevani kuusikoloavainta. Olin nähnyt kuusiokulma-avaimen jossain juuri lähiaikoina. Lapsi halusi jo nukkumaan ja roikkui jalassani samalla kun yritin epätoivoisesti löytää kuuskaluavainta. Riemunkiljahduksien saattelemana löysin oikean kuuskulmakaluavaimen ja pienten teknisten vaikeuksien jälkeen sain kuin sainkin pinnasängyn takaisin paikoilleen. Asetin lapsemme sänkyynsä ja hän jäi tyytyväisenä makamaan, kunnes huomasin hänen ilmeestään, että jotain oli nyt tapahtumassa. "Eiiiiiiiii nyt!" Kyllä. Juuri nyt. Tuttu ja tuima ilme kertoi, että kakkaa oli nyt tulossa vaippaan oikein olan takaa. Kahvini odotti jääkylmänä kupissaan. Puhelinkaan ei soinut.

Sain viimein lapsemme nukkumaan ja istahdin kylmän kahvimukin kanssa sohvalle, kunnes huomasin housujeni kastuvan jostain syystä. Läikytinkö kylmää kahvia päälleni? Tuliko minulta pissat housuun? Pissa oli tullut joltain toiselta. Koiramme keväisen kastroinnin jälkeen koiralle oli ilmaantunut ajoittainen virtsanpidätysongelma, joka ilmeni aina silloin tällöin hänen nukkuessaan. Koira oli nukkunut sohvalla ja pissannut siihen. Luovutin kahvin suhteen ja heitin kahvikupin sisällön lavuaariin, menin pesulle ja vaihdoin samalla kaikki housuni. Kun olin vaihtamassa vaatteitani kusiset housut nilkoissa, puhelin soi ja tuntemattomasta numerosta päätellen soittaja oli pesukonekorjaaja. "On se saatana kumma, että pesukonekorjaajat soittaa aina silloin kun ei tarttis!". Vaihdoin housut äkkiä ja vastasin puheluun ja istahdin sohvalle. Kun olin kertonut Error 21:stä ja siitä, että maailmani musertuu jos kone ei kohta toimi, tajusin istuneeni siihen samaiseen koirankusella kyllästettyyn kohtaan ja juuri vaihdetut housuni kastuivat jälleen.

Loppupäivä sujuikin oikein leppoisasti. Mitä nyt kaadoin pari vesilasia, sain puuroa silmään, naapurin sadetin kasteli minut ja meinasin tukehtua appelsiininlohkoon. Pesukonemies tuli kuitenkin onneksi painavan työkalupakkinsa kanssa kotiimme vain ottaakseen pyykin mukana tulleen kiven pois rummun ja lasikuvun välisestä kumisuojasta ja lähti pois. Illalla kävelin raskain ja väsynein askelin postilaatikolle ja minua oltiin lähestytty kirjeellä Syöpäsäätiön toimesta, jossa yritettiin kertoa hienovaraisesti minun olevan jo niin vanha ja väsähtänyt kolmekymppinen akka, että minun pitäisi mennä tutkituttamaan alapääni joukkoseulontaan ja samalla saisin nauttia aina niin tunnelmallisesta ja mieltäylentävästä papa-kokeesta.

Mieheni pussasi minua tullessaan kotiin ja kysyi miten päiväni oli sujunut. Tokaisin vain, että oikein hyvin. "Pesukone hajosi, jäin sadettimen alle, pinnasänky repesi liitoksistaan, meinasin tukehtua, istuin kaksi kertaa koirankusen päälle, kauhoin paskaa pusikossa koiramme pyllystä ja syöpäsäätiön mukaan olen vanha ja kurpahtanut luuska", vastasin. "Että ei siis mitään tavallisuudesta poikkeavaa?", tokaisi mieheni. "Ihan normipäivä", vastasin ja annoin pusun mieheni poskelle.

Suurella Rakkaudella,
Pöyhkeä Minkki

Farmarihousujensovituskelit

Muutamia viikkoja sitten törmäsin Facebookissa ilmaisuun seksihelteistä. Tästä kelistä on kyllä mielestäni seksikkyys aivan helvetin kaukana. Kun istun tässä tietokoneella paljaiden säärieni liimautuessa nahkaiseen tietokonetuoliimme, voin vain ihmetellä, mikä hitto tässä helteessä on niin hienoa?

Tarkastellaampa asiaa hieman tarkemmin. 

Koiramme on maannut tajuttomana lattialla jo monta viikkoa. Vartin välein joudun käydä mittaamassa pulssin ja tarkistaa, onko se edes elossa enää. Ulkona on liian kuuma. Sisällä on liian kuuma. Lenkillä mietin, että kuka täällä alkoi taputtamaan. Kunnes tajuan hikisten pakaroideni hakkaavan yhteen kuin kirkonkellot, antaen itse itsellensä aplodit. Samalla lenkillä käydessä ötökät ja muut eläimet takertuvat ihooni ja sisälle palatessa joudun nyppimään hikeeni tukehtuneet ja ihooni liimaantuneet hyttyset, paarmat, lepakot, oravat, oman koirani ja naapurin kissan pois iholtani.

On niin kuuma, ettei voi syödä. On niin kuuma, ettei voi olla syömättä. On nihkeä ja vetämätön olo koko ajan. Lakanat liisteröityvät ihoon. Voisi samantien kääriytyä Eldoradon tuorekelmuun, niin tunne olisi sama. Hyttyset inisevät korvan juuressa juuri silloin, kun olet nukahtamaisillasi. Tuulettimet pyörittävät samaa paskailmaa edestakaisin. Kun ikkunan avaa, kasvoja vasten iskostuu ilma, joka on kuin väsähtänyt pieru. Kuin nautaeläimen hönkäys. Kun käy suihkussa alakerrassa ja tulee takaisin yläkertaan, rappusten puolivälissä tekee mieli kääntyä takaisin ja mennä uudelleen suihkuun. Ihmiset haisevat hielle ja pyykitkin ovat olleet kuivumassa jo kolmatta viikkoa.

Kesähän on siis pohjimmiltaan ihan kiva juttu. Kukat kukkii, luonto on kaunis ja on mukavaa, ettei tarvitse pukea toppavarusteita päälle vain viedäkseen roskia ulos. Mansikat maistuu ja valoa on riittämiin. Ja lämpötilan ollessa kesällä noin 20-22 astetta, kesähän on oikeastaan oikein miellyttävä vuodenaika. Ainakin kotikaupungissani on ollut paahtava helle koko heinäkuun. Mittari näyttää tälläkin hetkellä lähemmäs kolmeakymmentä astetta ja olen totta puhuen jo korviani myöten täynnä sitä, että Suomessa helteestä täytyy nauttia ja olla vain hiljaa, eikä vastaväitteitä saa ilmaista. "Nautitaan nyt, kun kohta taas paleltaa." Jos et pidä helteestä, olet musta lammas. Yhteiskunta pitää sinua pakanana, ellet nauti tästä.

En ole koskaan pitänyt helteestä, mutta aina ennen, kun joku on sitä hehkuttanut, olen vain myötäillyt asiaa hiljaa hymyillen. Enpä myötäile enää. Viime kesänä olin raskaana ja voin todella huonosti. Neuvolan terveydenhoitaja sanoi minulle erään helteisen käynnin aikana toukokuussa hikiläikät kainaloissaan, että "Onpa ihanaa, kun on niin lämmin." Minä vastasin napakasti, että vihaan hellettä, eikä kesä ole muutenkaan lempivuodenaikani ja toivon, että syksy saapuu mahdollisimman nopeasti. Terveydenhoitaja loi minuun hieman ihmettelevän katseen ja hetken kuluttua kysyi, olinko jo täyttänyt odottavan äidin mielialakartoituslomakkeen. Niinpä niin.

Uutisotsikoissakin hehkutetaan aina kuumaa keliä: "Helle hellii nyt suomalaisia", "Nyt Suomi saa nauttia helteistä", "Ihana hellekesä!". Vaikka monet suomalaiset nauttivat helteistä, on meitä hyvin suuri joukko ihmisiä, ketkä eivät hellekelejä siedä. Siksi mielestäni uutisotsikotkin pitäisi kirjoittaa tasa-arvoa noudattaen. Esimerkiksi näin:

"Helle vittuilee suomalaisille", "Takavakohiki-ilmat tulevat, piiloudu ajoissa kellariin!", "Helle riepottelee ihmisiä!", "Paskasäätä luvassa taas tuutin täydeltä!". 

(Uutistoimittajat voivat vapaasti lainata ilmauksiani halutessaan.)

Asuessani aiemmin pääkaupunkiseudulla, käytin paljon julkista liikennettä. Eräänä kuumana ja helteisenä kesäpäivänä olin lähdössä keskustasta kotiini ratikalla ja liikkeellä oli moni muukin, koska ainuttakaan istumapaikkaa ei ratikasta löytynyt. Olin helteestä kuumissani ja koko päivän kestänyt shoppailureissu verotti voimiani. Seuraavalla pysäkillä eräs mies jäi pois kyydistä ja viipotin onnellisena istumaan hänen paikalleen. "Ihanaa, saan istua.", ajattelin. Huomasin kuitenkin penkillä reisienvälihiestä koostuneen märän viivan. Ajatus viivan päälle istumisesta oli kuvottava. Istuin kuitenkin. Siinä märän viivan päällä istuessani ajattelin, että kyllä syksy on kiva.

Elokuvassa Flash Dance on yksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö kesken tanssiesityksensä istuu tuolille ja vetää katossa olevasta narusta ja litroittain vettä tippuu hänen päällensä. Mielestäni hellekesän aikana jokaisesta kadunkulmasta tulisi löytyä Flash Dance-suihku. Itseasiassa Flash Dance-suihkun voisi asentaa portaiden yläpäähän, portaiden alapäähän, sängyn yläpuolelle, ruuhkaisen kassajonon viereen, ratikoihin, busseihin, metroihin, vaatekaupan sovituskoppiin, lenkkipolulle, hikisiin toimistoihin ja tuskastuneiden ja puolison niskaan turhautuneesti hengittävien miesten vuoksi myös Ikeaan.

Useat paatuneimmatkin hellefanit tekevät kädellään ristinmerkin rintakehällään, kun helteet loppuvat. Ja kun kesä vetelee viimeisiään, monet ihmiset huokaisevat helpotuksesta, kun saa taas olla oma itsensä. Ei tarvitse enää istua kesäterassilla siiderillä ja vetää vatsaa koko ajan sisään, jotta näyttäisi helletopissa mahdollisimman hyvältä. Syksyn tullessa saa taas vetäistä lämpimän neuleen päällensä ja antaa sen röllykän vaan rennosti valahtaa neuleen sisällä, eikä ketään enää kiinnosta. Ei tarvitse enää sulaa auringonottopenkkiin vasten tahtoa, koska rusketuksesi on jo niin nähty. Voit surutta lainata leffavuokraamosta Richard Geren uusimman elokuvan ja syödä suklaata niinkuin söisit leipää.

Syksyllä ei tarvitse enää minuutin välein pyyhkiä sitä nenän ja ylähuulen välistä hikipisaroita täynnä olevaa ihoaluetta lähimpään verhoon. Ei tarvitse enää vaatekaupassa ahtautua hikisenä niihin yhden koon liian pieniin farmarihousuihin nihkeässä sovituskopissa myyjän kysyessä hennosti verhon takaa: "Tarvitsetko pienemmän koon?". Eikä sinun tarvitse enää vastata myyjälle: "Itseasiassa voisit tuoda mielummin sirkkelin, jotta saan nämä housut pois". Syksyllä saat vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja ajatuskin kulkee paremmin. Siksi Pöyhkeä Minkki arvostaa enemmän syksyä, kuin hellekesää. Olen puhunut. 

Suurella rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki