William Shatner, I forgive you!

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa II. 8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä. 

1. Kun luitte viimekertaisen tekstini, jossa kerroin ensimmäisestä laskettelukokemuksestani, moni teistä varmasti ajatteli, että en enää koskaan palannut rinteeseen. Hah, väärin. Saatan olla monia asioita, mutta luovuttaja en ole koskaan ollut. Kun arvet, mustelmat ja ruhjeet olivat ensimmäisen laskettelureissun jälkeen hieman hälvenneet, oli aika sujahtaa punaisiin vuokramonoihin uudelleen ja valloittaa koko laskettelukeskus taas ja samalla aiheuttaa jälleen sydänkohtaus vanhemmilleni kertoessani heille, että olen päättänyt mennä uudelleen laskettelemaan.

Tällä kertaa alku sujui oikein mallikkaasti. Monot sujahtivat jalkaan kuin vanhalla tekijällä ja sain jopa hiihtohissikapulan ensimmäisellä yrittämällä kiinni. Nousu rinteen päälle sujui sutjakasti ja upea slalom-asunikin sai kehuja osakseen. Rinteen yläpäässä sujautin hiihtohissikapulan pois haaravälistäni, heitin sen eteenpäin, kuten on tapana tehdä ja jäin hiihtohissiväylän yläpäähän hieman venyttelemään niskojani ja testaamaan suksieni luistavuutta suksia maassa hieman edestakaisin suhaten, kuin joku oikea suksi-ihminen konsanaan. Siinä minä seisoin rinteen päällä, kevyen pohjoistuulen tuivertaessa villapiponi alta pilkistävää tukkaani. Aistikkaana, sisukkaana ja valmiina oppimaan lisää. Päässäni soi rauhoittava jääz-musiikki ja mieli oli tyyni. Katselin hieman ympärilleni ja etsin kavereitani.

Kellään ei ollut tullut aiemmin mieleen muistuttaa minua siitä, että hissiväylän eteen ei kannata jäädä seisomaan, vaan heti hissistä poistuttaessa kannattaa siirtyä sivummalle, jotta sinkoilevat hiihtohissikapulat eivät lennä päin. Mutta eihän tämäkään teksti olisi päätynyt blogiin, jos olisin siirtynyt heti sivummalle, eihän?

Yhtäkkiä kuulin huudon jostain: "Siirry sivuun siitä väylältä äkkiä!". Mitään en ehtinyt tehdä. Sivusilmällä näin mustan kapulan lähestyvän naamaani noin 200km:n tuntivauhdilla ja tiesin jo etukäteen, että kohta saattaa vähän napsahtaa. Kun hiihtohissikapula lasahti sivunaamaani, totesin, että "napsahtaa" saattoi olla ehkä hieman liian lievä ilmaisu sille kivulle, jonka koin sen jälkeen, kun olin saanut turpaani hissikapulalta. Kaaduin maahan ja ensimmäisenä toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt tapahtumaa. Kaverini syöksyi paikalle ja sanoi ensimmäisenä, ettei usko kenenkään nähneen tapahtumaa. Todellisuudessa kaikki näkivät tapahtuman. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt sillä hetkellä, kun kapula iski vasten kasvojani. Laskettelukeskuksen musiikki loppui siihen. Kaikki kääntyivät katsomaan. Tuntui kuin valokeila olisi heijastettu suoraan kasvoihini. Viereisen metsän metsäkauriit lopettivat ruokailunsa ja nostivat päätään ylös katsoakseen mitä tapahtui.

Noin 40 prosenttia läsnäolevista ihmisistä pidätteli nauruaan. Toiset 40 prosenttia kauhistelivat kohtaloani ja loput 20 prosenttia kysyivät ääneen, olinko se sama muija, joka viime viikolla tuli ison mäen syöksylaskien alas. Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta yritin näyttää siltä, kuin äskeinen pieni episodi olisi ollut vain show'ta, ja että kyseinen toiminta oli ihan tuikitavallista läpänheittoa meidän kavereiden kesken. Todellisuudessa minua nolotti, nolotti aivan jumalattomasti, mutta en luovuttanut. Jo muutaman viikon päästä osasin jo ihan oikeasti lasketella.

2. Minulla, kuten useimmilla naisilla, on tapana kantaa laukussani kaikkea mahdollista. Laukkuni sisälle katsominen on kuin elämysmatka. Koskaan ei tiedä mitä kutkuttavaa ja jännittävää sieltä löytyy. Sitä, mitä ette minun laukustani löydä, sitä ette tarvitse. Joka kerta, kun joku toinen pitelee syystä tai toisesta laukkuani, ei kestä kauan, kun laukunpitelijä kauhistelee laukkuni painoa. "Onko sulla tässä kassissa joku paloiteltu ruumis vai mikä täällä painaa?". Ei siellä mikään paloiteltu ruumis ole. Siellä on vain tärkeimmät.

Meikkipussi, hiusharja, sukkahousut, sukat, paita, hiuspompuloita, tamponeja, huulikiiltoja, lompakko, kalenteri, laturi, kynsilakkoja, kynsiviiloja, omena, banaani vuodelta 1989, tyhjä vesipullo, täynnä vettä oleva vesipullo, toinen hiusharja, vaippa (lapselle), lusikka, hedelmäsosetta, kolmas hiusharja, koiran naksuja, muutama irrallaanoleva maissinaksu, tuttikotelo, avaimet, ruuvimeisseli, ruuveja, purkkapussi, tyhjä Sisuaski, Sisu-askin sisältö laukun pohjalla, koiran kaulapanta, toinen lusikka, joku johto, pari lelua, lisää huulikiiltoja, sakset, kolme kynää, pala ruutupaperia, lapsen turvaistuimen saksankielinen käyttöohje, patteri, rullaverhon seinäkiinnityspalat ja pesusieni.

Juttuhan on niin, että suurin osa ylläolevista asioista on laukussani täysin turhaan, mutta jostain syystä ne ovat sinne eksyneet. Mutta auta armias, jos lähdet ulos kotoa ilman kyseisiä asioita, menee noin vartti, niin löydät itsesi tilanteesta, jossa rullaverhon seinäkiinnityskappaleet olisivat enemmän kuin tarpeellisia. Olin kerran ystäväni kanssa tilanteessa, jossa ystäväni totesi syvään huokaisten:

Ystävä: "Nyt tarttisin kipeästi ihmesientä."
Minä: "No itseasiassa mulla tässä olis..."
Ystävä: "Uskomatonta!Mitä sun laukusta ei löydy?"
Minä: "Ydinasetta. Olen melko varma, ettei sieltä löydy ydinasetta, mutta sekin kannattaa ensin tarkistaa."

3. Olen jo vuosia kärsinyt päiväunien jälkeisestä masennuksesta. Olen usein ollut kateellinen ihmisille, jotka kykenevät ottamaan pienet tupluurit keskellä päivää ja saavat kokea sen virkistävän vaikutuksen niiden jälkeen. Itselläni ei ole mitään ongelmaa nukahtaa kesken päivän, mutta päiväunista syntyy ongelma vasta herätessäni. Juuri sen takia nukun vuoden aikana päiväunet vain muutaman kerran. Herätessäni päiväunilta olen noin tunnin ajan täysin ulkona tästä maailmasta. Sekaisin kuin seinäkello. Kestää noin vartin verran ennen kuin edes tajuan, että kuka helvetti minä olen. Seuraava vartti kuluu siinä, kun mietin, että missä helvetissä minä olen. Heti herätessäni minua kalvaa ikävä tunne ja kiroilen mielessäni typeryyttäni. Miksi tein tämän taas?!

Tunnin aikana käyn läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat. Pettymyksen kautta epätoivoon, melankolisuudesta angstiin. Hetken aikaa maailmani tuntuu romahtavan, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, olen alakuloinen ja itkuherkkä. Mieleni tekisi kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda viskiä. Eiku sori. Tuota sanaa ei saa enää käyttää. Otetaan uudelleen. Minun tekisi mieleni kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda vee-iskiä (peitenimi). Tilanteesta tekee vakavamman se, etten osaa soittaa kitaraa, enkä juo vee-iskiä (peitenimi). Noin tunnin kuluttua tilanne on normalisoitunut ja olen ihana oma itseni. Maailma on pelastunut ja joka kerta lupaan itselleni, etten enää koskaan nuku päiväunia. 

4. Olen kategorisoinut raskausajan oksentelun neljään eri kategoriaan. Monet teistä jo tietävätkin, että kärsin raskauspahoinvoinnista viikolta 5 viikolle 43, jolloin oksensin vähintään kerran päivässä, lukuunottamatta muutamaa parin päivän taukoa raskauden keskivaiheilla. Silloin tuli kuulkaa tehtyä tiukkaa ajatustyötä asian tiimoilta ja olen varmasti raskauteni aikana analysoinut kaiken liittyen yrjöön. 

• Syöksy-yrjö= Yrjö, joka puskee ovista ja ikkunoista aivan täysillä juuri silloin, kun on aivan mieletön kiire. Bussi on kohta pysäkillä, mutta eteisessä tuntuu, että kohta lentää. Syöksy-yrjön voi näpsäkästi yrjötä suoraan eteisestä vessanpönttöön sen voimakkaan luonteen vuoksi.

•  Firma-yrjö= Firma-yrjö saapuu työpaikalla, jolloin työtovereitten mieliksi kannattaa hieman ensin pidätellä, vuorata sitten pönttö paperilla ja päästellä vähän kerrallaan tavaraa pönttöön.

• Sidon tässä vain kengännauhoja-yrjö= Tämä yrjö tulee yleensä kaupungilla, koiran kanssa lenkillä tai muuten vaan kävelyllä. Pakkohan siinä on vähän itseään taivutettava, kun ei viitsi seisoma-asennostakaan mahalaukkuansa vapauttaa. Kätevästi voit uskotella ohikulkijoille sitovasi vain auenneita kengännauhoja samalla, kun tyhjennät täyslaidallisen pusikkoon.

• Millään ei ole enää mitään väliä, en jaksa tätä yrjöömistä enää, ihan sama enää-yrjö = Kotosalla tuleva yrjö, ilman yleisön painostusta ja ohikulkijoita. Olet jo niin väsynyt, että et jaksa edes nousta sängystä enää, vaan spyttaat maatessasi itsesi päälle. 

5. Muistatteko 80-luvun televisiosarjan nimeltä Rescue 911 (Hälytys 911)? Olen jo vuosikaudet ollut kyseisen ohjelman vuoksi täysin traumatisoitunut. Oikeastaan voidaan sanoa, että William Shatner pilasi minuuteni ja osan lapsuudestani. Jo pelkästään ohjelman dramaattinen ja painostava tunnusmusiikki saa sappinesteen nousemaan nieluuni, mutta pääpiru tässä koko hommassa on itse juontaja, legendaarinen William Shatner. Tuo kalmanvärinen pahanilmanlintu, jossa on charmia yhtä paljon kuin kalapuikossa, on piinannut minua jo monet vuodet. Otetaan tähän väliin ote tunnusmusiikista, niin päästään kaikki tunnelmaan. Liitän viereen vielä kuvan legendaarisesta Shatnerista ja pyydän teitä katsomaan kuvaa samalla, kun kuuntelette tunnusmusiikkia. Päästäkää tämä hymyilemätön ja piinaava peto päänne sisään ja yrittäkää samaistua minuun ja tuntemaani tuskaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=iyvnKYadRM4

Ai kauheeta. Hirveetä. Ahdistavaa. Pelottavaa.

Eräs ystäväni yritti vuosia sitten siedätyshoidattaa minua ja soitti minulle kyseistä tunnusmusiikkia repeatilla yhden illan ajan. Siinä sitä sitten oltiin. Kaksi kaverusta perjantai-iltana istuu sohvalla tehden hengitys- ja mielikuvaharjoituksia William Shatnerista ja Rescue 911:sta. Ei siinä mitkään hengittelyt ja voimahalit auttaneet. Kaverini näytti minulle kuvia Herra Shatnerista Star Trek-trikoissaan, mutta henkinen kipuni ei lähtenyt pois. Olen nyt kuitenkin valmis jättämään tämän asian taakseni ja siirtymään elämässäni eteenpäin. Tunnusmusiikin kuuleminen pitkästä aikaa toi muistot takaisin ja hetken aikaa olin taas se nuori tyttö, joka pelkäsi nukkua pimeässä. Nyt olen jo varttuneempi ja henkisesti niin vahva, että voin jättää tämän traagisen asian menneisyyteeni.

P.S.  Hey Mr Shatner, if you're reading this, I want you to know, that I forgive you for destroying my childhood. 

6. En saa kieltäni rullalle, niinkuin normaalit ihmiset saavat. Normaalistihan kieli pistetään rullalle näpsäkästi niin, että kielen reunat nostetaan ylös, jolloin kielestä syntyy lupsakannäköinen pieni tötterö. Minä saan kielen rullalle niin, että tötteröosuus on suun sivuosassa. Olen jo vuosia uskotellut itselleni, että olen uniikki-ihminen juuri tämän vuoksi. Olen luullut, että minussa on ollut jotain niin erikoista, että joskus tekisi mieli vastata puhelimeen nimellä "The chosen one". Olen kuitenkin pidättäytynyt siitä tavasta, koska en halua missään nimessä kerskua. Kun ihmiset ovat ihmetelleet kyvyttömättömyyttäni saada kieli oikeaoppisesti tötterölle, olen suuresti nauttinut kaikesta siitä huomiosta, jonka olen saanut olemalla The Chosen One. Ihasteluja, kehuja ja arvostusta. Siitä olen saanut nauttia,

Okei, valehtelin. Todellisuudessa olen jo vuosia naurattanut ihmisiä sillä, että olen heidän läsnäollessaan yrittänyt saada kielen tötterölle sillä normaalilla tavalla. Yrityksestä ei pontta ole puuttunut. Pakarat piukkana ja kieli ulkona olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin väännettyä kieleni tötterölle. Jumalaton on yritys aina ollut, mutta suussa ei tapahdu mitään. Kieli ei liiku eteen, eikä taakse, mutta koko muu naama liikkuu eteen ja taakse. Olenkin miettinyt josko kääntäisin tämän edukseni ja alkaisin tehdä asialla rahaa viihdyttämällä ihmisiä. Onhan minua jo useita kertoja pyydetty monen eri firman pikkujouluihin esittelemään yrityksiäni saada kieli normaalisti tötterölle, jotta muuten niin nihkeät bileet saisivat hieman lisäpiristystä. 

Eräänä kauniina päivänä koko illuusioni sai kylmää vettä niskaansa, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Siinä tutustumisen lomassa kävimme läpi elämän suuria kysymyksiä. Pohdimme minkälaisena näemme tulevaisuutemme, mitä mieltä olemme Lähi-Idän tilanteesta, minkälaisia arvoja edustamme, saammeko kielen tötterölle ja uskommeko kohtaloon yms. Kerroin ylpeänä tulevalle aviomiehelleni, että minulla on erityinen taito ja laitoin kielen tötterölle omalla tavallani. Suureksi ihmetyksekseni mieheni laittoi kielensä samalla tavalla tötterölle. Ensin tunsin pettymystä, surua ja ihmetystä. Joku mies oli tullut luokseni ja kyseenalaistanut uskoni suussani pyörivään lirpakkeeseen, enkä enää ollutkaan The Chosen one. Kun olin toipunut järkytyksestä, tiesin hänen olevan minulle se oikea. Pakkohan sen kanssa oli mennä sitten naimisiin. 

7. Olen viettänyt suuren osan lapsuuteni kesistä rakkaan ystäväni mökillä meren rannalla. Kesäpäivät kuluivat meressä onnellisena polskien. Meillä oli tapana esitellä upeita vesitemppuja ohiajaville veneilijöille. Milloin tehtiin käsilläseisontaa, milloin kuperkeikkoja. Saimme aikaan ihastusta ja raikuvia aplodeja. Eräänä kauniina kesäpäivänä vuorossa oli takaperinkuperkeikka kaksi kertaa peräkkäin. Se oli jättimenestys. Omalta osaltani olin vaikuttamassa tähän upeaan vesiesitysspektaakkeliin siten, että sain kesken kaiken toisen takaperinkuperkeikan aivan jumalattoman suonenvedon molempiin etureisiin. En saanut jalkojani suoristettua laisinkaan, joten oma esitykseni hieman pitkittyi. Ja pitkittyi. Ja pitkittyi. Minä jatkoin pyörimistä yksinäni, kun ystäväni oli jo lopettanut esityksen. Venekin ehti jo mennä, mutta minä vain jatkoin pyörimistä. Noin kuudennen kuperkeikan jälkeen keuhkoissani ja vatsalaukussani oli jo niin paljon merivettä, että jos olisin nielaissut hauen, se olisi pysynyt viikkoja hengissä ruumiissani. Minä räpiköin ja pyörin, samalla kun ystäväni huudahti ylpeänä, miten uskomattoman lahjakas olinkaan. Seuraavana kesänä päätin vain pötkötellä uimapatjan päällä.

8. Vuonna 2008 matkustimme perheeni kanssa elämyslomalle Egyptiin. Pakko myöntää, että reissaaminen kyseiseen paikkaan tuntui jännittävältä ja jopa hieman pelottavalta. Isäni oli kertonut aiemmin, että kyseisessä paikassa turistibussit joutuvat ajamaan todella kovaa, etteivät tarkka-ampujat pystyisi ampumaan turisteja. Luulin sen olevan vitsi, kunnes rakas ystävämme Google kertoi totuuden. Joskus vuonna 1997 terroristit teloittivat 61 turistia Luxorin temppelialueella Egyptissä hyökäten turistibussiin ja tappoivat kaikki mukana olleet turistit sekä bussikuskin. Oikein mukava saada tietää tästä juuri ennen matkaamme, varsinkin kun suunnitelmissamme oli yhtenä matkustuspäivänä vierailla juuri kyseisellä Luxorin temppelialueella. 

Reissuun kuitenkin lähdettiin ja muutaman päivän jälkeen pystyin jo hieman rentoutumaan. Vietin kuitenkin lähes koko reissun isäni välittömässä läheisyydessä, jotta kosijat eivät luulisi minun olevan vapaata riistaa. Lähdimme yhtenä reissupäivänä koko päivän kestävälle reissulle sisämaahan ja arvatenkin kulkuvälineenämme oli mikäs muukaan kuin bussi. Koko reissu sujui hyvin ja päivän aikana koimme mahtavia kulttuurielämyksiä ja päivän päätteeksi oli ihana päästä turistibussiin istumaan ja lepuuttamaan jalkoja matkatessamme takaisin risteilyalukselle, jossa yövyimme.

Oli jo pilkkopimeää ja matkasimme maantietä pitkin, kunnes bussi pysähtyi yhtäkkiä. Hetken päästä bussiin syttyi valo ja muutama aseistautunut mies tuli bussiin sisään. Muutama heistä jäi bussin etuosaan vartioimaan ja yksi mies lähti kävelemään bussin perälle ase tanassa. Tässä vaiheessa noin puolet turisteista kakkasi housuun. Mies käveli bussin perälle, kunnes lähti kävelemään takaisin bussin etuosaan. Kun hän oli ohittanut minut, joka istuin käytäväpaikalla, hän kääntyi minuunpäin, asetti suunsa etu- ja keskisormensa väliin ja lirputteli kieltään sormiensa välissä niin kovaa, että koko bussissa kaikui aivan suunnaton lotina. Asemies sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja vinkkasi silmää.

 Sillä hetkellä ajattelin elämäni olleen nyt tässä. Sieluni silmin näin jo itseni syöttämässä viinirypäleitä jollekin rikkaalle sheikille, samalla kun isäni matkustaisi kotiin kolmea kamelia rikkaampana. Onni onnettomuudessa asemies poistui bussista, kun oli saanut lirputuksensa päätökseen, bussi jatkoi matkaa ja pääsimme lopulta perille laivaan. Voin kertoa, että vaikka koko reissu oli todella upea ja mielenkiintoinen, en ole koskaan ollut niin onnellinen, kun pääsin takaisin kotiin. Mielestäni kyseisen lomakohteen lomaesitteessä tulisi kehoittaa turisteja ottamaan mukaansa passin ja hammasharjan lisäksi myös luotiliivit ja pippurisuihke.


Suurella Rakkaudella,
Röyhkeä Munkki

Sukkula Venukseen

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa 1 (8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä)

1. Olen yksinkertaisesti paras biisinikkari kaveripiiristämme, mitä tulee 80-,90-, ja 2000-luvun musiikkiin. Jos joku biisi mietityttää tai et muista esiintyjää, voitte kysyä asiaa minulta. Ja niin on kuulkaa tehtykin. Monet kerrat. Eräs ystäväni muiden joukossa (tiedät itsekin kuka olet) on soittanut minulle lukuisia kertoja elämäni aikana ja kysynyt jotain biisiä tai esiintyjää. Kerran lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puhelimeni soi taukoamatta ainakin viisi kertaa. Olin jo soittamassa ystävälleni takaisin, kunnes huomasin hänen jättäneen viestin puhelinvastaajaani, jonka kuuntelin unenpöpperössä keskellä yötä.

Tähän kohtaan voitte kuvitella erittäin humaltuneen naisen käheän viskibassoäänen, kun taustalla soi jyskyttävä diskomusiikki ja ystäväni huutaa mongertaen vastaajaan täyttä kurkkua:

"Heeeeeeei Sirpa (keksin itselleni peitenimen), miksh et shä vastaaaaaa? Miikä she yksh biisi oli missä oli nniinkhu sellanen alkusoitto, jokha meni suunniiiilleeen näiiin... ". Tähän kohtaan humaltunutta ja kovaäänistä sähkökitaran matkimista ihmisäänellä. Tunnistin biisin heti ja laitoin tekstiviestillä vastauksen ystävälleni ja jatkoin uniani. Hetken kuluttua tuli viesti takaisin. "Khiiiitos darlingggg, shuhun voin aaaaina luottaaaaa".

2. En voi yksinkertaisesti sietää kliseisiä korulauseita, etenkään sisustuksessa. Nykyään on trendikästä täyttää koti erilaisilla tekstiileillä, sisustusseinätarroilla ja tauluilla, joihin on kirjoitettu joku imelä ja herkkä teksti rakkaudesta ja elämästä tai sitten tekstiilejä ja tauluja koristaa joku laimea elämänohje. "Live the life you love", "Home is where your heart is", ""Every cloud has a silver lining", "Keep calm and carry on" ja diipadaapa. Kauniita ajatuksia kertakaikkiaan, mutta en vain kestä niitä. Usein tekstit ovat kirjoitettu myös latinaksi, italiaksi tai espanjaksi ja kenelläkään ei ole oikeasti mitään hajua siitä, mitä teksti edes tarkoittaa, kunhan se tyyny näyttää kivalta päiväpeiton päällä. Ihan sama, vaikka siinä lukisi, että kaalilaatikko on hyvää tai että vessassa haisee kakka. Ihan sama, koska kukaan ei ymmärrä. Meidänkin kotona on yksi tälläinen tyynynpäällinen, jossa lukee Amor Vincit Omnia. Nopean googlettelun jälkeen sain tietää, että se tarkoittaa sitä, että rakkaus voittaa kaiken. Aaaaw, kuinka herkkää. Mielestäni nämä kliseiset sisustuselementit tarvitsisivat kuitenkin pienen ripauksen realismia ja arkista todellisuutta. Listaan tähän alle muutaman realistisen korulauseen, jotka sopisivat ainakin minun elämääni ja voisivat mielestäni koristaa niin tyynyliinoja kuin taulujakin. Käännän vielä korulauseeni näpsäkästi toiselle kielelle myös, jotta päästään oikeaan tunnelmaan.

"Puklu lähtee sohvatyynystä rätillä"  -  "Los spytta esta mujeres wettex"

"Älä pese vaippaa pesukoneessa"   -   "Alea pampers esta whirlpool"

"Älä jätä täynnä kakkaa olevaa koirankakkapussia vaunujen tavaransäilytyslokeroon. Se alkaa haista."   -   Esta mujeres dogi bägi nosotros fy faan los döfis"

"Istu hetkeksi alas ja kuuntele rauhoittavaa musiikkia, Kyllä se siitä"   -   "Hoccus poccus eros ramazotti"

"Laita verhot kiinni, ennen kuin vaihdat housuja ja pyllistät ikkunaan"   -   "La persèè con tico los pöksys esta mujeres los rullaverhos"

"Ei se pyykkivuori itsestään pienene, mitä sä torkutat sitä herätyskelloa koko ajan, käy kaupassa, tee sitä, tee tätä, tee jotain, mitä tänään syötäisiin, taasko sä teet nakkikastiketta ruuaksi, muistitko maksaa sähkölaskun, älä liukastu siihen koiran oksennukseen eteisessä"   -   "Ulledulledof  kinkkelaadekof koffe laade kinkke laade ulle dulle dof"

Ja kyllä, olen lukenut lukiossa kaksi kurssia espanjaa. Kuitenkin ainoa espanjankielinen lausahdus, joka jäi espanjankurssilta mieleeni, oli: Me gusta Marihuana/Pidän Maarianhaminasta. Espanjanopettajani soitti luokallemme Me gustas tu-laulua jokaikinen tunti ja käänsi volyymia pienemmälle aina, kun laulussa laulettiin "Me gustas marihuana". Vaikka Maarianhamina ei nyt mikään ihmeellinen kaupunki ole, niin en silti ymmärtänyt, mitä opettajallamme oli kyseistä kaupunkia vastaan.

3. Olen maailman surkein käsitöissä. Haluaisin olla hyvä, mutta olen surkea. Täysin paska suoraan sanottuna. Kaiholla katselen välillä facebookista, kun kaverini julkaisevat omista tekeleistään kuvia, kun ovat jälleen iltateen aikana kutoneet koko suvulle uudet villasukat. Ala-asteen käsityötunnilla käsityöopettaja sai varmaan työuransa haastavimman tapauksen minusta, Sieluni silmin näen, kuinka opettajani itki turhautumisen kyyneleitä opettajanhuoneessa ja pyysi kollegoiltaan apua verestävillä silmillään siihen, että miten ihmeessä täysin lahjomaton urpo saadaan käsityökurssista läpi. Muistan, kuinka luokkakaverini juoksi innosta puhkuen opettajanpöydän eteen ja pyysi lupaa saada tehdä vielä yhden villaneuleen niiden kaikkien kolmen neuleen, viiden villasukkaparin ja neljän kaulaliinan lisäksi, kun kaikki pakolliset työt olivat jo tehty ja luppoaikaa oli rutosti. Opettaja loi innostapuhkuvaan oppilaaseen ylpeän ja äidillisen katseen ja kääntyi sen jälkeen minuunpäin ja huokaisi syvään. Minä tein koko kurssin ajan yhtä työtä. Se oli vaaleanpunainen kudottu villasukka. Yksi villasukka. Vein sen opettajalle näytille. Mielessään hän varmasti nauroi, muttei onneksi näyttänyt sitä minulle. Opettaja purki työni lähes kokonaan ja ehdotti jos tekisin siitä sittenkin vain avaimenperän. Tein työtä käskettyä ja tein noin 2cm x 2cm kokoisen neulotun avaimenperän.

4. Tajusin vasta muutama vuosi sitten ollessani 28-vuotias, mitä Kikka tarkoitti laulaessaan sukkulasta ja venuksesta. Ja ei, en ollut miettinyt Kikan sanoituksia koko 28-vuotista elämääni ja ei, en ollut valvonut öitäni kyseistä asiaa miettien, mutta eräänä kirkkaana ja kuulaan kauniina päivänä päässäni soi taas Kikka, kunnes yhtäkkiä aloin ynnäämään laulun sanomaa mielessäni yhteen. "Siis hetkinen...hetkinen...HETKINEN....sukkula? venus? Sukkula venukseen?" Tässä vaiheessa seurasi punastuminen. Taisin edesmennyttä blondia perverssiksikin kutsua. Minä pieni, viaton ja pahaa-aavistamaton tytöntylleröinen olin kaikki ne vuodet olettanut Kikan olleen vain kiinnostunut avaruudesta, kunnes totuus iski vasten kasvojani.

5. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Ammatissani olen saanut tutustua erilaisiin sairauksiin ja hoitomuotoihin ja voin käsi sydämellä sanoa, etten hätkähdä työssäni mitään, mikä saattaisi saada muut kakomaan. En äkkiseltään keksi mitään aukkoa tai uloketta, jota en olisi työni puolesta rassannut ainakin jollain tavalla. Olen hoitanut puolenmetrin onkalohaavoja, olen ollut ruumiinavauksessa mukana useita kertoja, olen työntänyt ties mitä ties minne, olen nähnyt kaikki ihmiskehon eritteet läheltä ja kaukaa, mutta silti pahinta mitä tiedän, on hius rätissä, vessanpöntön puhdistaminen muuttaessa uuteen asuntoon edellisen asukkaan jättäessä vessaan omat tunnusmerkkinsä, kalakeiton kaataminen vessanpönttöön ja leipäjuuston natina hampaissa.

6. Minulla on maailman surkein suuntavaisto. On ihan turha opastaa minua johonkin sanomalla, että mene ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja sitten oletkin jo perillä. Ei, ei toimi. Suuntavaistoni on niin surkea, että jos minua pyöritettäisiin olohuoneessa ympäri silmät sidottuina, en löytäisi tietäni edes makuuhuoneeseen. Jos eksyn yksinajaessani, joudun samantien paniikkiin, mutta jos kyydissä on joku muukin, ei minulla ole eksyessä huolen häivääkään. Tämä johtuu luultavasti siitä, että pelkään ajavani yksin jollekin autiolle saarelle, josta minut löydettäisiin vasta sitten, kun sudet olisivat minut jo puoliksi syöneet, minulle olisi vuosien saatossa kasvanut parta ja olisin pukeutuneena vain yksinkertaiseen kaislahameeseen, enkä osaisi kommunikoida enää muulla tavoin kuin pantomiimilla.

Ennen navigaattoritoimintoa puhelimessani, mieheni sai useita kertoja todistaa sitä, miten surkea suuntavaisto minulla oikeasti on. Jos lähdin jonnekin tuntemattomaan paikkaan mieheni tiesi heti soittaessani pitää puhelinta kauempana korvasta kuin yleensä.

Puhelu miehelleni meni yleensä jotenkin näin:

Mies: No moi!
Minä: *Huutoa* MISSÄ MÄ OLEN??
Mies: En mä voi tietää.
Minä: Miten niin et tiedä? Mä en tiedä missä mä olen!
Mies: No mitä sä näet ympärilläs?
Minä: No tässä on niinku tie ja sitten vähän peltoa tossa oikealla ja tommonen iso puu tossa vasemmalla. Oliskohan lehmus.
Mies: No aja vaan eteenpäin ja sano seuraava tienviitta mitä näät.
Minä: Okei
*Kiroilua ja nyyhkytystä*
Minä: Oota, tossa tulee joku tienviitta. Mikkeli 40km.
Mies: MIKKELI 40KM? Mihin hittoon sä oot ajanut?
Minä: No en minä tiedä, siks mä soitin sulle!

7. Olen ajanut kotikaupunkini jyrkintä ja pisintä alamäkeä alas pyörällä, jossa oli vain käsijarrut. Mainittakoon tässä vaiheessa, että käsijarrut eivät yhtäkkiä toimineet, koska jarrupalat olivat niin kuluneet ja kirsikkana kakun päällä huomasin alamäessä, että uusien lenkkarieni todella pitkät narut olivat kietoutuneet polkimeen kiinni umpisolmulla. Vaihtoehtoina oli ajaa täysillä keskelle ruuhkaisinta katua neljän ruuhkassa tai törmätä tahallisesti erään kivitalon seinään, jotta saisin koslani pysäytettyä. Tajusitte jo varmaan kumman vaihtoehdon valitsin, kun kerran tätäkin tekstiä tässä kirjoitan. Aivan. Siinä kiviseinässä on luultavasti edelleen lommo.

8. Opettelin ala-asteella laskettelemaan siten, että suostuin vastahakoisesti lähtemään kavereitteni mukaan laskettelemaan, vaikka en ollut nähnyt edes laskettelumonoa koskaan aikaisemmin. Pelkästään hiihtohissikapulan kiinnisaaminen rinteen alapuolella tuntui jo liian vaikealta. Ensimmäinen kapula meni ohi, ja niin meni toinenkin, mutta kolmannen sain kiinni. Lähdin jännityskakka housuissa ylös rinteen päälle. Näen edelleen äitini kauhistuneet kasvot, kun koulun jälkeen kerroin lähteväni illalla laskettelemaan. "Ethän sä osaa edes lasketella?", sanoi äitini. Aivan niin. Enhän osaa edes villasukkaa kutoa, niin miten osaisin edes lasketella?

Rinteen yläpuolella jo vuosia lasketellut kaverini ohjeisti minulle laskettelun perusasiat noin kahteen lauseeseen kiteytettynä. "Lähet tosta nyt vaan laskemaan ja kääntelet kroppaa aina vähän sivulle. Sitten kun haluat pysähtyä, niin laita sukset aura-asentoon." Okei, selvä juttu. 

Lähdin laskeutumaan rinnettä alas ja noin kolmen sekunnin ajan se tuntui jopa ihan kivalta. Kunnes rinne alkoi muuttua jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi. Kenen briliantti idea oli laittaa suksiamatööri laskettelukeskuksen isoimpaan mäkeen? Ei siinä vauhdin hurmassa kuulkaa enää mitkään helvetin aura-asennot auttaneet. Vauhti alkoi olla jo niin kova, että elämäni vilahti silmissäni. Palasin takaisin lapsuuteeni ja äitini viimeiset sanat minulle kaikuivat korvissani. "Rakas lapseni, ethän sä osaa edes lasketella?"

Tuulihousuihin peitetyt jalkani sätkivät suksien varassa, katse haki jotain, mitä vaan, mistä saisin otettua kiinni. Ei ollut mitään, oli vain kylmä tyhjyys ja ammottava alamäki laskettavana. Tein varmasti jonkin syöksylaskuennätyksen, kun laskin suu kauhusta ammollaan rinnettä alas 360km:n tuntivauhdilla. Puolivälissä matkaa kaaduin selälleni, mutta sukset pysyivät jalassa. Hetken päästä eivät edes sukset pysyneet jaloissa, puhumattakaan piposta, hanskoista, sauvoista, kaulaliinasta ja takista. Toisin sanoen, kun olin vihdoin saanut neitsytlaskuni päätökseen, suutelin lumista maata ja lähdin nousemaan rinnettä kävellen ylös pelkät monot, puolitangossa olevat tuulihousut ja paita päälläni. Useat laskettelijat joutuivat tekemään äkkikäännöksiä ja äkkijarrutuksia, kun joutuivat väistelemään suksiaan etsivää urpoa. 

Suurella Rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki