Sukkula Venukseen

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa 1 (8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä)

1. Olen yksinkertaisesti paras biisinikkari kaveripiiristämme, mitä tulee 80-,90-, ja 2000-luvun musiikkiin. Jos joku biisi mietityttää tai et muista esiintyjää, voitte kysyä asiaa minulta. Ja niin on kuulkaa tehtykin. Monet kerrat. Eräs ystäväni muiden joukossa (tiedät itsekin kuka olet) on soittanut minulle lukuisia kertoja elämäni aikana ja kysynyt jotain biisiä tai esiintyjää. Kerran lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puhelimeni soi taukoamatta ainakin viisi kertaa. Olin jo soittamassa ystävälleni takaisin, kunnes huomasin hänen jättäneen viestin puhelinvastaajaani, jonka kuuntelin unenpöpperössä keskellä yötä.

Tähän kohtaan voitte kuvitella erittäin humaltuneen naisen käheän viskibassoäänen, kun taustalla soi jyskyttävä diskomusiikki ja ystäväni huutaa mongertaen vastaajaan täyttä kurkkua:

"Heeeeeeei Sirpa (keksin itselleni peitenimen), miksh et shä vastaaaaaa? Miikä she yksh biisi oli missä oli nniinkhu sellanen alkusoitto, jokha meni suunniiiilleeen näiiin... ". Tähän kohtaan humaltunutta ja kovaäänistä sähkökitaran matkimista ihmisäänellä. Tunnistin biisin heti ja laitoin tekstiviestillä vastauksen ystävälleni ja jatkoin uniani. Hetken kuluttua tuli viesti takaisin. "Khiiiitos darlingggg, shuhun voin aaaaina luottaaaaa".

2. En voi yksinkertaisesti sietää kliseisiä korulauseita, etenkään sisustuksessa. Nykyään on trendikästä täyttää koti erilaisilla tekstiileillä, sisustusseinätarroilla ja tauluilla, joihin on kirjoitettu joku imelä ja herkkä teksti rakkaudesta ja elämästä tai sitten tekstiilejä ja tauluja koristaa joku laimea elämänohje. "Live the life you love", "Home is where your heart is", ""Every cloud has a silver lining", "Keep calm and carry on" ja diipadaapa. Kauniita ajatuksia kertakaikkiaan, mutta en vain kestä niitä. Usein tekstit ovat kirjoitettu myös latinaksi, italiaksi tai espanjaksi ja kenelläkään ei ole oikeasti mitään hajua siitä, mitä teksti edes tarkoittaa, kunhan se tyyny näyttää kivalta päiväpeiton päällä. Ihan sama, vaikka siinä lukisi, että kaalilaatikko on hyvää tai että vessassa haisee kakka. Ihan sama, koska kukaan ei ymmärrä. Meidänkin kotona on yksi tälläinen tyynynpäällinen, jossa lukee Amor Vincit Omnia. Nopean googlettelun jälkeen sain tietää, että se tarkoittaa sitä, että rakkaus voittaa kaiken. Aaaaw, kuinka herkkää. Mielestäni nämä kliseiset sisustuselementit tarvitsisivat kuitenkin pienen ripauksen realismia ja arkista todellisuutta. Listaan tähän alle muutaman realistisen korulauseen, jotka sopisivat ainakin minun elämääni ja voisivat mielestäni koristaa niin tyynyliinoja kuin taulujakin. Käännän vielä korulauseeni näpsäkästi toiselle kielelle myös, jotta päästään oikeaan tunnelmaan.

"Puklu lähtee sohvatyynystä rätillä"  -  "Los spytta esta mujeres wettex"

"Älä pese vaippaa pesukoneessa"   -   "Alea pampers esta whirlpool"

"Älä jätä täynnä kakkaa olevaa koirankakkapussia vaunujen tavaransäilytyslokeroon. Se alkaa haista."   -   Esta mujeres dogi bägi nosotros fy faan los döfis"

"Istu hetkeksi alas ja kuuntele rauhoittavaa musiikkia, Kyllä se siitä"   -   "Hoccus poccus eros ramazotti"

"Laita verhot kiinni, ennen kuin vaihdat housuja ja pyllistät ikkunaan"   -   "La persèè con tico los pöksys esta mujeres los rullaverhos"

"Ei se pyykkivuori itsestään pienene, mitä sä torkutat sitä herätyskelloa koko ajan, käy kaupassa, tee sitä, tee tätä, tee jotain, mitä tänään syötäisiin, taasko sä teet nakkikastiketta ruuaksi, muistitko maksaa sähkölaskun, älä liukastu siihen koiran oksennukseen eteisessä"   -   "Ulledulledof  kinkkelaadekof koffe laade kinkke laade ulle dulle dof"

Ja kyllä, olen lukenut lukiossa kaksi kurssia espanjaa. Kuitenkin ainoa espanjankielinen lausahdus, joka jäi espanjankurssilta mieleeni, oli: Me gusta Marihuana/Pidän Maarianhaminasta. Espanjanopettajani soitti luokallemme Me gustas tu-laulua jokaikinen tunti ja käänsi volyymia pienemmälle aina, kun laulussa laulettiin "Me gustas marihuana". Vaikka Maarianhamina ei nyt mikään ihmeellinen kaupunki ole, niin en silti ymmärtänyt, mitä opettajallamme oli kyseistä kaupunkia vastaan.

3. Olen maailman surkein käsitöissä. Haluaisin olla hyvä, mutta olen surkea. Täysin paska suoraan sanottuna. Kaiholla katselen välillä facebookista, kun kaverini julkaisevat omista tekeleistään kuvia, kun ovat jälleen iltateen aikana kutoneet koko suvulle uudet villasukat. Ala-asteen käsityötunnilla käsityöopettaja sai varmaan työuransa haastavimman tapauksen minusta, Sieluni silmin näen, kuinka opettajani itki turhautumisen kyyneleitä opettajanhuoneessa ja pyysi kollegoiltaan apua verestävillä silmillään siihen, että miten ihmeessä täysin lahjomaton urpo saadaan käsityökurssista läpi. Muistan, kuinka luokkakaverini juoksi innosta puhkuen opettajanpöydän eteen ja pyysi lupaa saada tehdä vielä yhden villaneuleen niiden kaikkien kolmen neuleen, viiden villasukkaparin ja neljän kaulaliinan lisäksi, kun kaikki pakolliset työt olivat jo tehty ja luppoaikaa oli rutosti. Opettaja loi innostapuhkuvaan oppilaaseen ylpeän ja äidillisen katseen ja kääntyi sen jälkeen minuunpäin ja huokaisi syvään. Minä tein koko kurssin ajan yhtä työtä. Se oli vaaleanpunainen kudottu villasukka. Yksi villasukka. Vein sen opettajalle näytille. Mielessään hän varmasti nauroi, muttei onneksi näyttänyt sitä minulle. Opettaja purki työni lähes kokonaan ja ehdotti jos tekisin siitä sittenkin vain avaimenperän. Tein työtä käskettyä ja tein noin 2cm x 2cm kokoisen neulotun avaimenperän.

4. Tajusin vasta muutama vuosi sitten ollessani 28-vuotias, mitä Kikka tarkoitti laulaessaan sukkulasta ja venuksesta. Ja ei, en ollut miettinyt Kikan sanoituksia koko 28-vuotista elämääni ja ei, en ollut valvonut öitäni kyseistä asiaa miettien, mutta eräänä kirkkaana ja kuulaan kauniina päivänä päässäni soi taas Kikka, kunnes yhtäkkiä aloin ynnäämään laulun sanomaa mielessäni yhteen. "Siis hetkinen...hetkinen...HETKINEN....sukkula? venus? Sukkula venukseen?" Tässä vaiheessa seurasi punastuminen. Taisin edesmennyttä blondia perverssiksikin kutsua. Minä pieni, viaton ja pahaa-aavistamaton tytöntylleröinen olin kaikki ne vuodet olettanut Kikan olleen vain kiinnostunut avaruudesta, kunnes totuus iski vasten kasvojani.

5. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Ammatissani olen saanut tutustua erilaisiin sairauksiin ja hoitomuotoihin ja voin käsi sydämellä sanoa, etten hätkähdä työssäni mitään, mikä saattaisi saada muut kakomaan. En äkkiseltään keksi mitään aukkoa tai uloketta, jota en olisi työni puolesta rassannut ainakin jollain tavalla. Olen hoitanut puolenmetrin onkalohaavoja, olen ollut ruumiinavauksessa mukana useita kertoja, olen työntänyt ties mitä ties minne, olen nähnyt kaikki ihmiskehon eritteet läheltä ja kaukaa, mutta silti pahinta mitä tiedän, on hius rätissä, vessanpöntön puhdistaminen muuttaessa uuteen asuntoon edellisen asukkaan jättäessä vessaan omat tunnusmerkkinsä, kalakeiton kaataminen vessanpönttöön ja leipäjuuston natina hampaissa.

6. Minulla on maailman surkein suuntavaisto. On ihan turha opastaa minua johonkin sanomalla, että mene ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja sitten oletkin jo perillä. Ei, ei toimi. Suuntavaistoni on niin surkea, että jos minua pyöritettäisiin olohuoneessa ympäri silmät sidottuina, en löytäisi tietäni edes makuuhuoneeseen. Jos eksyn yksinajaessani, joudun samantien paniikkiin, mutta jos kyydissä on joku muukin, ei minulla ole eksyessä huolen häivääkään. Tämä johtuu luultavasti siitä, että pelkään ajavani yksin jollekin autiolle saarelle, josta minut löydettäisiin vasta sitten, kun sudet olisivat minut jo puoliksi syöneet, minulle olisi vuosien saatossa kasvanut parta ja olisin pukeutuneena vain yksinkertaiseen kaislahameeseen, enkä osaisi kommunikoida enää muulla tavoin kuin pantomiimilla.

Ennen navigaattoritoimintoa puhelimessani, mieheni sai useita kertoja todistaa sitä, miten surkea suuntavaisto minulla oikeasti on. Jos lähdin jonnekin tuntemattomaan paikkaan mieheni tiesi heti soittaessani pitää puhelinta kauempana korvasta kuin yleensä.

Puhelu miehelleni meni yleensä jotenkin näin:

Mies: No moi!
Minä: *Huutoa* MISSÄ MÄ OLEN??
Mies: En mä voi tietää.
Minä: Miten niin et tiedä? Mä en tiedä missä mä olen!
Mies: No mitä sä näet ympärilläs?
Minä: No tässä on niinku tie ja sitten vähän peltoa tossa oikealla ja tommonen iso puu tossa vasemmalla. Oliskohan lehmus.
Mies: No aja vaan eteenpäin ja sano seuraava tienviitta mitä näät.
Minä: Okei
*Kiroilua ja nyyhkytystä*
Minä: Oota, tossa tulee joku tienviitta. Mikkeli 40km.
Mies: MIKKELI 40KM? Mihin hittoon sä oot ajanut?
Minä: No en minä tiedä, siks mä soitin sulle!

7. Olen ajanut kotikaupunkini jyrkintä ja pisintä alamäkeä alas pyörällä, jossa oli vain käsijarrut. Mainittakoon tässä vaiheessa, että käsijarrut eivät yhtäkkiä toimineet, koska jarrupalat olivat niin kuluneet ja kirsikkana kakun päällä huomasin alamäessä, että uusien lenkkarieni todella pitkät narut olivat kietoutuneet polkimeen kiinni umpisolmulla. Vaihtoehtoina oli ajaa täysillä keskelle ruuhkaisinta katua neljän ruuhkassa tai törmätä tahallisesti erään kivitalon seinään, jotta saisin koslani pysäytettyä. Tajusitte jo varmaan kumman vaihtoehdon valitsin, kun kerran tätäkin tekstiä tässä kirjoitan. Aivan. Siinä kiviseinässä on luultavasti edelleen lommo.

8. Opettelin ala-asteella laskettelemaan siten, että suostuin vastahakoisesti lähtemään kavereitteni mukaan laskettelemaan, vaikka en ollut nähnyt edes laskettelumonoa koskaan aikaisemmin. Pelkästään hiihtohissikapulan kiinnisaaminen rinteen alapuolella tuntui jo liian vaikealta. Ensimmäinen kapula meni ohi, ja niin meni toinenkin, mutta kolmannen sain kiinni. Lähdin jännityskakka housuissa ylös rinteen päälle. Näen edelleen äitini kauhistuneet kasvot, kun koulun jälkeen kerroin lähteväni illalla laskettelemaan. "Ethän sä osaa edes lasketella?", sanoi äitini. Aivan niin. Enhän osaa edes villasukkaa kutoa, niin miten osaisin edes lasketella?

Rinteen yläpuolella jo vuosia lasketellut kaverini ohjeisti minulle laskettelun perusasiat noin kahteen lauseeseen kiteytettynä. "Lähet tosta nyt vaan laskemaan ja kääntelet kroppaa aina vähän sivulle. Sitten kun haluat pysähtyä, niin laita sukset aura-asentoon." Okei, selvä juttu. 

Lähdin laskeutumaan rinnettä alas ja noin kolmen sekunnin ajan se tuntui jopa ihan kivalta. Kunnes rinne alkoi muuttua jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi. Kenen briliantti idea oli laittaa suksiamatööri laskettelukeskuksen isoimpaan mäkeen? Ei siinä vauhdin hurmassa kuulkaa enää mitkään helvetin aura-asennot auttaneet. Vauhti alkoi olla jo niin kova, että elämäni vilahti silmissäni. Palasin takaisin lapsuuteeni ja äitini viimeiset sanat minulle kaikuivat korvissani. "Rakas lapseni, ethän sä osaa edes lasketella?"

Tuulihousuihin peitetyt jalkani sätkivät suksien varassa, katse haki jotain, mitä vaan, mistä saisin otettua kiinni. Ei ollut mitään, oli vain kylmä tyhjyys ja ammottava alamäki laskettavana. Tein varmasti jonkin syöksylaskuennätyksen, kun laskin suu kauhusta ammollaan rinnettä alas 360km:n tuntivauhdilla. Puolivälissä matkaa kaaduin selälleni, mutta sukset pysyivät jalassa. Hetken päästä eivät edes sukset pysyneet jaloissa, puhumattakaan piposta, hanskoista, sauvoista, kaulaliinasta ja takista. Toisin sanoen, kun olin vihdoin saanut neitsytlaskuni päätökseen, suutelin lumista maata ja lähdin nousemaan rinnettä kävellen ylös pelkät monot, puolitangossa olevat tuulihousut ja paita päälläni. Useat laskettelijat joutuivat tekemään äkkikäännöksiä ja äkkijarrutuksia, kun joutuivat väistelemään suksiaan etsivää urpoa. 

Suurella Rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki