Olen saanut tuhansia kyselyitä koskien sitä, milloin julkaisen uuden postauksen blogiini, kun edellisestä on jo useampi viikko. Media on ollut jatkuvasti kimpussani ja paparazzit ovat jo viikkoja roikkuneet pihamme puissa ja salamavalojen välkkeeltä en ole voinut välttyä. Lukijoideni ja median huulilla on ollut sama kysymys. Missä viipyy uusi blogipostaus? Todellisuudessahan kyselyitä on tullut vain kaksi kappaletta ja pihamme puussa on roikkunut vain ja ainoastaan rääkyvä harakka, mutta mielestäni kuulosti paljon paremmalta ja katu-uskottavammalta kertoa luku muutamaan potenssiin ja liioitella suosiotani. Äh, valehtelin taas. Oikeasti kyselyitä on kyllä tullut kaksi, mutta saman ihmisen toimesta, joten sitä toista ei edes lasketa.
Oikeassa elämässä Pöyhkeällä Minkillä on ollut hieman hoppu. Kaiken ja ei minkään kanssa. Toisekseen nettioperaattoristamme johtuen nettiyhteytemme ei hetkeen toiminut, joten olemme olleet nettipimennossa aivan suunnattoman pitkän ajan. Tarkalleenottaen 3,5 päivää. En halua mustamaalata mitään tiettyä operaattoria, joten käytän operaattoristamme peitenimeä Zonera. Jos koette, ettette ole voineet elää normaalia elämää ilman Pöyhkeää Minkkiä, voitte osoittaa valituksenne siis operaattorillemme, minkä peitenimi on Zonera.
Mutta ei jäädä tuleen makaamaan, koska nyt netti toimii ja maailma on pelastettu, joten aloitetaan tämänkertainen postaukseni, jossa kyselen itseltäni, teiltä ja maailmankaikkeudelta elämää mullistavia kysymyksiä, joihin en ole vielä tähänkään päivään mennessä itse saanut vastausta.
1. Miksi finni tulee naamaan aina silloin kun ei pitäisi?
Nuorempana olisin voinut olla se Clearasil-mainoksen tyyppi. Se, kenen naamaa kuvataan ENNEN finnivoiteella käsittelyä. Finnejä saattoi silloin pompsahdella naamalle, kuin Mustia Barbaareja Megadethin lavalle, mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän finnejä iholleni ilmaantui. Nyt olen jo vuosia saanut nauttia lähes finnittömästä ihostani. Ja nyt te finninaamat siellä ruudun toisella puolella haluatte viedä minut saunan taakse, mutta malttakaahan. Eihän tämä teksti päätyisi Pöyhkeän Minkin blogiin, ellei tässä asiassa olisi jokin käänne. Karman laki nimittäin kyllä löytää meidät finnittömätkin. Sillä ne kaksi finniä, jotka minulle ilmestyvät vuoden aikana, ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Siitä on kuulkaa huumori kaukana, kun se paise naamalle pumpsahtaa.
Se kerran tai kaksi kertaa vuodessa naamaani ilmestyvä finni tulee aina joko keskelle poskea tai keskelle otsaa.Se on sykkivä, se on iso, se on punoittava ja käsi sydämellä voin sanoa, että ulkopuolinen henkilö voisi mitata pulssini pelkästään tuijottamalla sitä. Se on niin iso ja se tuijottaa ohikulkijoita niin tuimalla katseellaan, että kaupungilla kulkiessani taustalla alkaa soimaan se länkkärileffoista tuttu huilusävel. Kun kävelen kadulla, ohikulkijat törmäävät katulamppuihin tuijottaessaan sitä, Autoilijat ajavat ketjukolareita, mummojen rollaattorien pyörienkumit tyhjenevät ja lapset tukehtuvat tikkukaramelleihinsa. Joku soittaa Nasaan ja kertoo nähneensä tunnistamattoman vieraan esineen kadulla. Ja auta armias, jos erehdyt koskemaan siihen. Ei siihen saa koskea urpo! Jaahas, menit sitten kuitenkin koskemaan. Nyt sitten kärsit. Niinpä niin. Pää ei enää käänny ja edes leuka ei liiku, koska sykkivä ja eilisestä tuplaantunut naamapaiseesi estää yläpääsi normaalilla liikeradalla liikkumisen. Ja se finnihän tulee naamaan aina silloin, kun ei pitäisi. Ei silloin, kun olet purjehtimassa Atlantilla yksin, ei silloin kun olet Lapissa vaeltamassa, vaan juuri silloin, kun samana päivänä on koulukuvaus, työhaastattelu tai ensitreffit.
Aviomieheni ja minun seurustelumme alkuaikoina naamaani ilmestyi juuri tällainen finni, jonka taltuttamiseen tarvittaisiin joko lassoa tai tasohiomakonetta. Koko päivän yritin peitellä sitä peitepuikolla, puuterilla, meikkivoiteella ja muilla systeemeillä, mutta finni oli niin iso, että vaikka olisin kelmuttanut koko pääni tuorekelmulla, finni olisi sykkinyt näkyvästi kelmunkin läpi. Mieheni tullessa kotiin töistä istuimme lähekkäin ja katselimme rakastuneesti toisiamme. Mieheni katsoi minua ja olin varma, että kohta hän kehuisi kauneuttani tai kirkkaita silmiäni, mutta hetken päästä hän kysyi hieman minua säälien, oliko naamallani oleva finni kovinkin kipeä. Oli se.
2. Miksi nuorempana kaiken uuden ja extremen kokeileminen oli niin paljon helpompaa kuin aikuisena?
Ennen vanhaan sitä mentiin kaverin kanssa Lintsille ja vedettiin heti ekaksi seitsemän hattaraa, kolme pahvitötteröllistä popcornia ja suut huuhdeltiin pirtelöllä. Sen jälkeen mentiin innosta puhkuen johonkin laitteeseen, joka veivasi suolistoa edestakaisin kääntyessään täysin akselinsa ympäri noin 700 kertaa. Kun laite oli kulkenut kierroksensa loppuun, juostiin heti uudelleen jonoon ja hypättiin taas riemusta kiljuen laitteen mukaan. Tätä saatettiin parhaimmillaan toistaa useita kymmeniä kertoja putkeen, eikä tuntunut yhtään missään. Näin vanhempana jo pelkästään liikenneympyrään ajaminen tuntuu välillä olevan too much. Mitään pyörivää juttua ei pysty muutenkaan tuijottamaan kahta sekuntia pidempään, ja jo pelkästään pesukoneen linkoamisen tuijottaminen vaatii matkapahoinvointitabletin.
Ennen vedettiin pyörällä kaupungin jyrkintä alamäkeä alas ja kyydissä oli vähintään kahdeksan kaveria. Muutama päivä sitten ajoin pitkästä aikaa polkupyörää. Tallensin ennen pyöräilyä hätäkeskuksen numeron minun speed-dialiini ja siinä ainoassa alamäessä, mikä reitillä tuli vastaan, jarrutin koko matkan alas, juuri semmoisella varovaisella ja nykivällä jarrutustyylillä valkoiset rystyseni kietoutuneena ohjaustankoon. Kotiin päästessäni tein ristinmerkin rintakehälläni ja suutelin maata jalkojeni alla.
3. Miksi miehen flunssa on aina pahempi kuin naisen?
Tämähän on jo ollut kaikkien tiedossa, mutta törmäsin tähän teemaan pari viikkoa sitten, kun mieheni tuli töistä kotiin ja juoksi suoraan sänkyyn peiton alle. Hetken päästä makuuhuoneesta alkoi kuulua epämääräistä ulinaa ja kun menin katsomaan miestäni, hän sätki tuskissaan peiton alla. Hän ilmoitti olevansa kipeä ja niiskutti makuuhuoneessa loppuillan. Seuraava päivä oli tietysti aivan kamala. Oli pakko nukkua pitkälle iltapäivään, kun niin kolotti. Milloin piti tuoda villasukkaa ja kuumaa mehua, milloin piti ottaa peittoa pois, laittaa peittoa takaisin päälle, pöyhiä tyynyä ja hieroa kipeitä lihaksia.
Mitään lääkkeitä ei tietenkään voinut ottaa. Sehän olisi ihan naurettavaa. "Eivät lääkkeet minua paranna", sanoi mieheni ja kääntyi kivusta ja kolotuksesta sätkien kyljelleen, veti peiton päällensä ja jatkoi räkäistä ulinaansa. Sanoin miehelleni lähteväni koiran kanssa lenkille. Mies kääntyi vaivalloisesti katsomaan minua verestävillä silmillään ja kysyi kituen ja ääni väristen: "Tulethan nopeasti takaisin, en tiedä selviänkö aamuun asti." Yöllä hikinen mieheni nukkui niin leveässä x-asennossa, että oma nukkumatilani voitiin laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella. Mukaan sänkyyn laitettiin vielä kuuma koira ja relaksoiva ja levollinen yöuni oli itselleni taattu.
Muutama päivä myöhemmin tiesin jo itsekin tulevani kipeäksi. Kurkkuni oli kipeä, migreeni jyskytti räkäisissä aivoissani, nenä vuosi ja rintalastan kohdalla tuntui tuttu paine. Joko olin törmännyt katulamppuun keuhkoputki edellä tai olin tulossa kipeäksi. Muutamaa tuntia myöhemmin olin jo melko kipeä, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Yliannostus Buranaa, kuumaa kahvia ja kourallinen Mynthoneita suoraan kurkusta alas. Ei siinä ehtinyt valittaa. Meni muutama tunti ja olin entistä kipeämpi. Silti käytin koiran sinäpäivänä 3 kertaa lenkillä, pesin pyykkiä, tein ruokaa, luuttusin, järjestelin, siivosin vessatkin. Hoidin lasta, hoidin koiraa, hoidin miestäni. Itseäni en kerinnyt hoitelemaan, olihan jonkun pidettävä pulju pystyssä.
Keväällä olin todella rajussa mahataudissa. Sitä itseään tuli sieltä, täältä ja tuolta. Sitä tuli paikoista, joiden olemassaoloa en edes ennen tiennyt. Muistan yrjönneeni vaaleanpunaiseen salaattikulhoon samalla, kun yritin viihdyttää lasta, siivota, lenkittää koiraa, tehdä ruokaa ja selvitä hengissä. Sinä yönä en nukkunut x-asennossa sängyllä, vaan omaan oksennukseeni käpertyneenä kapisella sohvallamme koiramme kanssa ja nukkumatilani voitiin taas laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella.
4. Miksi unissaanpuhuminen on noloa?
Tätä tapahtuu meidän perheessä varsin usein. Saatan nukahtaa joskus kesken keskustelun ja herään täydestä unesta siihen, kun mieheni tökkii minua kylkeen ja kysyy nukahdinko. Vastaan aina topakasti, että no en todellakaan nukahtanut ja yritän olla todella skarppi. Todellisuudessa olen jo ehtinyt vaipua syvään uneen ja viimeistään suupielestäni valuva kuolanoro paljastaa minut. Puhun myös paljon unissani ja se vasta onkin noloa jos vierustoveri on itse vielä täysin hereillä. Luulen puoliunissasi olevani täydessä järjessä ja unessasi esiintyvä asia on minulle sillä hetkellä täysin totta, mutta puheessani ei ole päätä eikä häntää. Herätin yksi yö mieheni ja kysyin häneltä kirkkain silmin: "Oliko se niin, että sinä et tykännyt pakastemarjoista?". Hetken naurettuaan mieheni sanoi minun puhuvan unissani. Olin edelleen puoliunessa, mutta silti mielestäni pakastemarjakysymys oli juuri sillä hetkellä maailman tärkein asia. Kun hetken päästä tajusin, että oikeasti puhun unissani, sanoin napakasti miehelleni, että "No älä sitten vastaa kysymykseen!" ja käänsin kylkeä loukkaantuneena ja nolostuneena.
5. Miksi kakkahätä yllättää aina silloin kun ei pitäisi ja miksi se on meille naisille niin kova paikka?
Kakallakäyminenhän on naiselle pyhä toimitus. Nainen haluaa suorittaa kyseisen toiminnon mieluiten pimeässä ja äänieristetyssä kellarissa lukkojen takana yksin. Naisen täytyy saada keskittyä kyseiseen toimitukseen ja kaikki häiriötekijät tulisi eliminoida. Kakallakäyntihuoneen atmösfäärin tulisi olla tunnelmallinen, herkkä ja rauhallinen. Nainen haluaa kakantoimitushuoneeseen kynttilöitä Iittalan tuikkulyhdyissä ja taustalla tulisi soida Julio Iglesiaksen parhaat tai delfiinien ujellusta kasetille äänitettynä. Muutama pastellinvärinen Macaron-leivos vieressä lautasella ja tuoreet leikkokukat maljakossa auttaisivat myös pääsemään oikeaan tunnelmaan. Ja siitähän ei sitten miehille puhuta. Eivät naiset puhu kakasta miesten kanssa, sillä eiväthän naiset kakkaa. Minäkin olen jo vuosia uskotellut miehelleni, että minä kakkaan vain merihevosen ja sydämen muotoisia rakkauspatruunoita, jotka tuoksuvat vastaleivotulle korvapuustille. En edelleenkään ole jäänyt kiinni valheestani. Naisten kesken nämä kakkadilemmat sitten puidaan juurta jaksaen läpi. Illanistujaisten syvällisimmät ja hersyvimmät keskustelut syntyvät juuri tästä aiheesta. Milloin vaihdetaan vinkkejä julkikakkaamisen peittämiseen, milloin kerrotaan noloimpia kakkatarinoita ja lopuksi annetaan voimaannuttava ryhmähali.
Ja karman lakihan löytää meidät ujot kakkaajat myös juuri silloin kun ei tarvitsisi. Turha kuvitella, että kakkahätä iskisi silloin, kun olet yksin kotona. Eiiiiii todellakaan. Se ilmoittaa tulostaan ruuhkabussissa, lentokentän turvatarkastusjonossa tai ensitreffeillä. Sitten nainen menee täynnä ihmisiä olevaan yleisvessaan, tarkastaa tilanteen ympärillään ja menee vessakoppiin. Nainen tyhjentää koko metallisen paperitelineen paperista ja vuoraa pöntön täyteen pehmikettä, laittaa hanan päälle ja menee istumaan. Nainen yskii ja niistää mukamas nenäänsä, kolistelee roskakoria ja hyräilee, jotta kakanlaskeutumisäänet eivät kuuluisi muille. Mutta koska nainen on saattanut jo muutaman tunnin pidätellä, niin kakka ei välttämättä laskeudu laskeutumisalustalleen niin pehmeästi ,kuin toivoisi. Tarvitaan kovempia aseita. Nainen ottaa käsilaukustaan matkaföönin ja kytkee sen kiinni. Sähköhammasharjakin surisee kopissa. Nainen yrittää epätoivoisesti vaimentaa molskahduksen tai vaihtoehtoisesti suunnattoman roiskinnan hyräilemällä kovempaa tai niiskuttamalla nenäänsä. Ja sehän nyt on sanomattakin selvää, että jokaikinen vessassaolija tietää kaikesta huolimatta tasan tarkkaan, mitä juuri sinun vessakopissasi kyseisellä hetkellä tapahtuu.
Miehethän tekevät kakallakäymisestä oikein sosiaalisen spektaakkelin. Milloin soitetaan kavereille samalla, milloin mummoille ja vaareille. Pyydetään naapurit kylään ja vaihdetaan kuulumiset vessanovi auki ja ollaan ihan niinkuin rennosti vaan. Miehet istuvat kolme varttia toimituksella, juovat samalla kahvia, laskevat säärikarvojaan ja katsovat älypuhelimistaan futistuloksia. Lopuksi jätetään vessaan niin isot jarrutusjäljet, että niistä päätellen vessassa on tapahtunut aivan helvetin iso kolari. Mitä isommat jarrutusjäljet, sitä miehisempi olo.
6. Mitä se Kauniiden ja Rohkeiden jaksojen suomentaja on vetänyt?
"Ridgen kuumat kädet Katien alleilla", "Ericin rytmikäs lanne Brooken pauloissa", "Stephanien kireät kulmakarvat Los Angelesin yllä". Siis oikeesti? Mistä se tyyppi keksii ne nimet jaksoille? Mutta hei, mäkin osaan. Voin yhdellä lauseella kiteyttää koko ohjelman perusolemuksen yhteen jaksonimeen, joten muita jaksokuvailuja ei sitten tarvitakkaan. Tässä se tulee: "Ridge, isäsi onkin äitisi, enosi on siskosi ja sinä oletkin oikeasti Brooke".
7. Miksi päähän soimaan jäänyt biisi ei lähes koskaan ole hyvä biisi?
Miksei se korvamato voi olla se sinun lempibiisisi tai se radiosta kuulemasi biisi, josta oikeasti tykkäät. Ei. Se biisi on aina ihan paska ja se soi päässä heti herätessä, nukkumaanmentäessä, ruokaa laittaessa, siivotessa, syödessä, juodessa. Se vaan soi ja soi ja soi. Ainakin minun korvamatobiisilistan kärkeen pääsee Mamba, Kikka ja se jokavuotinen kesäbiisi, joka on jokaikinen vuosi aivan surkea, ja jota soitetaan radioissa vielä siinäkin vaiheessa, kun naapuri asentaa ensimmäisiä jouluvaloja pihapuuhun.
8. Miksi Salkkareiden näyttelijät eivät edelleenkään osaa näytellä?
Nyt siellä ruudun takana kaikki Salkkarifanit lopettavat blogini lukemisen samantien, eivät luultavasti enää moikkaa minua kadulla, eivätkä lähetä joulukortteja minulle. Onhan se ymmärrettävää, sillä jos joku haukkuisi minun Emmerdaleani, niin taatusti jäisi joulukortit kirjoittamatta. Otan kuitenkin sen riskin, että menetän kavereistani ne, ketkä fanittavat kyseistä ohjelmaa. Salkkarit ovat tulleet jo monia monia (liian monia) vuosia televisiosta, mutta kukaan näyttelijöistä ei edelleenkään osaa näytellä. Onko joskus vuosikymmeniä sitten järjestetty koekuvaus, jota on mainostettu sillä, että "Nyt etsitään maailman surkeinta näyttelijää. Tule mukaan!". Huutaako se ohjaaja aina ennen otoksen alkua, että "Hei tyypit, vedetään tää tänäänkin ihan päin persettä." Vai onko kaiken takana se surkea tunnusmusiikki? Muuttuuko kuvauspaikan atmösfääri samantien, kun se loppuunkulutettu renkutus alkaa ja näyttelijöistä tuleekin ihan paskoja? Tulisiko Tom Hanksistakin yhtäkkiä Mikko Leppilampi, kun se renkutus alkaisi? Mene ja tiedä.
Tässä olivat nyt mieltäni jo pitkään vaivanneet kysymykset. Kiitos, että sain purkaa ihmetystäni teille rakkaat lukijani. Nyt mieli on kevyt ja askel kepeä.
Ja hei, tykätkää nyt ihmeessä Pöyhkeästä Minkistä Facebookissa. Joka viikko arvotaan tykkääjien kesken jotain tosi ihanaa. Viimeksi arvottiin meidän pihan puuvajan takaa löytynyt yllätysjätesäkki ja ensi viikolla arvotaan pullo käsidesiä jollekin onnekkaalle. Tykätkää tykätkää tykätkää! Niinkuin olis jo!! Hopihopi!
Suurella Rakkaudella,
Pöyhkeä Minkki
