William Shatner, I forgive you!

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa II. 8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä. 

1. Kun luitte viimekertaisen tekstini, jossa kerroin ensimmäisestä laskettelukokemuksestani, moni teistä varmasti ajatteli, että en enää koskaan palannut rinteeseen. Hah, väärin. Saatan olla monia asioita, mutta luovuttaja en ole koskaan ollut. Kun arvet, mustelmat ja ruhjeet olivat ensimmäisen laskettelureissun jälkeen hieman hälvenneet, oli aika sujahtaa punaisiin vuokramonoihin uudelleen ja valloittaa koko laskettelukeskus taas ja samalla aiheuttaa jälleen sydänkohtaus vanhemmilleni kertoessani heille, että olen päättänyt mennä uudelleen laskettelemaan.

Tällä kertaa alku sujui oikein mallikkaasti. Monot sujahtivat jalkaan kuin vanhalla tekijällä ja sain jopa hiihtohissikapulan ensimmäisellä yrittämällä kiinni. Nousu rinteen päälle sujui sutjakasti ja upea slalom-asunikin sai kehuja osakseen. Rinteen yläpäässä sujautin hiihtohissikapulan pois haaravälistäni, heitin sen eteenpäin, kuten on tapana tehdä ja jäin hiihtohissiväylän yläpäähän hieman venyttelemään niskojani ja testaamaan suksieni luistavuutta suksia maassa hieman edestakaisin suhaten, kuin joku oikea suksi-ihminen konsanaan. Siinä minä seisoin rinteen päällä, kevyen pohjoistuulen tuivertaessa villapiponi alta pilkistävää tukkaani. Aistikkaana, sisukkaana ja valmiina oppimaan lisää. Päässäni soi rauhoittava jääz-musiikki ja mieli oli tyyni. Katselin hieman ympärilleni ja etsin kavereitani.

Kellään ei ollut tullut aiemmin mieleen muistuttaa minua siitä, että hissiväylän eteen ei kannata jäädä seisomaan, vaan heti hissistä poistuttaessa kannattaa siirtyä sivummalle, jotta sinkoilevat hiihtohissikapulat eivät lennä päin. Mutta eihän tämäkään teksti olisi päätynyt blogiin, jos olisin siirtynyt heti sivummalle, eihän?

Yhtäkkiä kuulin huudon jostain: "Siirry sivuun siitä väylältä äkkiä!". Mitään en ehtinyt tehdä. Sivusilmällä näin mustan kapulan lähestyvän naamaani noin 200km:n tuntivauhdilla ja tiesin jo etukäteen, että kohta saattaa vähän napsahtaa. Kun hiihtohissikapula lasahti sivunaamaani, totesin, että "napsahtaa" saattoi olla ehkä hieman liian lievä ilmaisu sille kivulle, jonka koin sen jälkeen, kun olin saanut turpaani hissikapulalta. Kaaduin maahan ja ensimmäisenä toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt tapahtumaa. Kaverini syöksyi paikalle ja sanoi ensimmäisenä, ettei usko kenenkään nähneen tapahtumaa. Todellisuudessa kaikki näkivät tapahtuman. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt sillä hetkellä, kun kapula iski vasten kasvojani. Laskettelukeskuksen musiikki loppui siihen. Kaikki kääntyivät katsomaan. Tuntui kuin valokeila olisi heijastettu suoraan kasvoihini. Viereisen metsän metsäkauriit lopettivat ruokailunsa ja nostivat päätään ylös katsoakseen mitä tapahtui.

Noin 40 prosenttia läsnäolevista ihmisistä pidätteli nauruaan. Toiset 40 prosenttia kauhistelivat kohtaloani ja loput 20 prosenttia kysyivät ääneen, olinko se sama muija, joka viime viikolla tuli ison mäen syöksylaskien alas. Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta yritin näyttää siltä, kuin äskeinen pieni episodi olisi ollut vain show'ta, ja että kyseinen toiminta oli ihan tuikitavallista läpänheittoa meidän kavereiden kesken. Todellisuudessa minua nolotti, nolotti aivan jumalattomasti, mutta en luovuttanut. Jo muutaman viikon päästä osasin jo ihan oikeasti lasketella.

2. Minulla, kuten useimmilla naisilla, on tapana kantaa laukussani kaikkea mahdollista. Laukkuni sisälle katsominen on kuin elämysmatka. Koskaan ei tiedä mitä kutkuttavaa ja jännittävää sieltä löytyy. Sitä, mitä ette minun laukustani löydä, sitä ette tarvitse. Joka kerta, kun joku toinen pitelee syystä tai toisesta laukkuani, ei kestä kauan, kun laukunpitelijä kauhistelee laukkuni painoa. "Onko sulla tässä kassissa joku paloiteltu ruumis vai mikä täällä painaa?". Ei siellä mikään paloiteltu ruumis ole. Siellä on vain tärkeimmät.

Meikkipussi, hiusharja, sukkahousut, sukat, paita, hiuspompuloita, tamponeja, huulikiiltoja, lompakko, kalenteri, laturi, kynsilakkoja, kynsiviiloja, omena, banaani vuodelta 1989, tyhjä vesipullo, täynnä vettä oleva vesipullo, toinen hiusharja, vaippa (lapselle), lusikka, hedelmäsosetta, kolmas hiusharja, koiran naksuja, muutama irrallaanoleva maissinaksu, tuttikotelo, avaimet, ruuvimeisseli, ruuveja, purkkapussi, tyhjä Sisuaski, Sisu-askin sisältö laukun pohjalla, koiran kaulapanta, toinen lusikka, joku johto, pari lelua, lisää huulikiiltoja, sakset, kolme kynää, pala ruutupaperia, lapsen turvaistuimen saksankielinen käyttöohje, patteri, rullaverhon seinäkiinnityspalat ja pesusieni.

Juttuhan on niin, että suurin osa ylläolevista asioista on laukussani täysin turhaan, mutta jostain syystä ne ovat sinne eksyneet. Mutta auta armias, jos lähdet ulos kotoa ilman kyseisiä asioita, menee noin vartti, niin löydät itsesi tilanteesta, jossa rullaverhon seinäkiinnityskappaleet olisivat enemmän kuin tarpeellisia. Olin kerran ystäväni kanssa tilanteessa, jossa ystäväni totesi syvään huokaisten:

Ystävä: "Nyt tarttisin kipeästi ihmesientä."
Minä: "No itseasiassa mulla tässä olis..."
Ystävä: "Uskomatonta!Mitä sun laukusta ei löydy?"
Minä: "Ydinasetta. Olen melko varma, ettei sieltä löydy ydinasetta, mutta sekin kannattaa ensin tarkistaa."

3. Olen jo vuosia kärsinyt päiväunien jälkeisestä masennuksesta. Olen usein ollut kateellinen ihmisille, jotka kykenevät ottamaan pienet tupluurit keskellä päivää ja saavat kokea sen virkistävän vaikutuksen niiden jälkeen. Itselläni ei ole mitään ongelmaa nukahtaa kesken päivän, mutta päiväunista syntyy ongelma vasta herätessäni. Juuri sen takia nukun vuoden aikana päiväunet vain muutaman kerran. Herätessäni päiväunilta olen noin tunnin ajan täysin ulkona tästä maailmasta. Sekaisin kuin seinäkello. Kestää noin vartin verran ennen kuin edes tajuan, että kuka helvetti minä olen. Seuraava vartti kuluu siinä, kun mietin, että missä helvetissä minä olen. Heti herätessäni minua kalvaa ikävä tunne ja kiroilen mielessäni typeryyttäni. Miksi tein tämän taas?!

Tunnin aikana käyn läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat. Pettymyksen kautta epätoivoon, melankolisuudesta angstiin. Hetken aikaa maailmani tuntuu romahtavan, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, olen alakuloinen ja itkuherkkä. Mieleni tekisi kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda viskiä. Eiku sori. Tuota sanaa ei saa enää käyttää. Otetaan uudelleen. Minun tekisi mieleni kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda vee-iskiä (peitenimi). Tilanteesta tekee vakavamman se, etten osaa soittaa kitaraa, enkä juo vee-iskiä (peitenimi). Noin tunnin kuluttua tilanne on normalisoitunut ja olen ihana oma itseni. Maailma on pelastunut ja joka kerta lupaan itselleni, etten enää koskaan nuku päiväunia. 

4. Olen kategorisoinut raskausajan oksentelun neljään eri kategoriaan. Monet teistä jo tietävätkin, että kärsin raskauspahoinvoinnista viikolta 5 viikolle 43, jolloin oksensin vähintään kerran päivässä, lukuunottamatta muutamaa parin päivän taukoa raskauden keskivaiheilla. Silloin tuli kuulkaa tehtyä tiukkaa ajatustyötä asian tiimoilta ja olen varmasti raskauteni aikana analysoinut kaiken liittyen yrjöön. 

• Syöksy-yrjö= Yrjö, joka puskee ovista ja ikkunoista aivan täysillä juuri silloin, kun on aivan mieletön kiire. Bussi on kohta pysäkillä, mutta eteisessä tuntuu, että kohta lentää. Syöksy-yrjön voi näpsäkästi yrjötä suoraan eteisestä vessanpönttöön sen voimakkaan luonteen vuoksi.

•  Firma-yrjö= Firma-yrjö saapuu työpaikalla, jolloin työtovereitten mieliksi kannattaa hieman ensin pidätellä, vuorata sitten pönttö paperilla ja päästellä vähän kerrallaan tavaraa pönttöön.

• Sidon tässä vain kengännauhoja-yrjö= Tämä yrjö tulee yleensä kaupungilla, koiran kanssa lenkillä tai muuten vaan kävelyllä. Pakkohan siinä on vähän itseään taivutettava, kun ei viitsi seisoma-asennostakaan mahalaukkuansa vapauttaa. Kätevästi voit uskotella ohikulkijoille sitovasi vain auenneita kengännauhoja samalla, kun tyhjennät täyslaidallisen pusikkoon.

• Millään ei ole enää mitään väliä, en jaksa tätä yrjöömistä enää, ihan sama enää-yrjö = Kotosalla tuleva yrjö, ilman yleisön painostusta ja ohikulkijoita. Olet jo niin väsynyt, että et jaksa edes nousta sängystä enää, vaan spyttaat maatessasi itsesi päälle. 

5. Muistatteko 80-luvun televisiosarjan nimeltä Rescue 911 (Hälytys 911)? Olen jo vuosikaudet ollut kyseisen ohjelman vuoksi täysin traumatisoitunut. Oikeastaan voidaan sanoa, että William Shatner pilasi minuuteni ja osan lapsuudestani. Jo pelkästään ohjelman dramaattinen ja painostava tunnusmusiikki saa sappinesteen nousemaan nieluuni, mutta pääpiru tässä koko hommassa on itse juontaja, legendaarinen William Shatner. Tuo kalmanvärinen pahanilmanlintu, jossa on charmia yhtä paljon kuin kalapuikossa, on piinannut minua jo monet vuodet. Otetaan tähän väliin ote tunnusmusiikista, niin päästään kaikki tunnelmaan. Liitän viereen vielä kuvan legendaarisesta Shatnerista ja pyydän teitä katsomaan kuvaa samalla, kun kuuntelette tunnusmusiikkia. Päästäkää tämä hymyilemätön ja piinaava peto päänne sisään ja yrittäkää samaistua minuun ja tuntemaani tuskaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=iyvnKYadRM4

Ai kauheeta. Hirveetä. Ahdistavaa. Pelottavaa.

Eräs ystäväni yritti vuosia sitten siedätyshoidattaa minua ja soitti minulle kyseistä tunnusmusiikkia repeatilla yhden illan ajan. Siinä sitä sitten oltiin. Kaksi kaverusta perjantai-iltana istuu sohvalla tehden hengitys- ja mielikuvaharjoituksia William Shatnerista ja Rescue 911:sta. Ei siinä mitkään hengittelyt ja voimahalit auttaneet. Kaverini näytti minulle kuvia Herra Shatnerista Star Trek-trikoissaan, mutta henkinen kipuni ei lähtenyt pois. Olen nyt kuitenkin valmis jättämään tämän asian taakseni ja siirtymään elämässäni eteenpäin. Tunnusmusiikin kuuleminen pitkästä aikaa toi muistot takaisin ja hetken aikaa olin taas se nuori tyttö, joka pelkäsi nukkua pimeässä. Nyt olen jo varttuneempi ja henkisesti niin vahva, että voin jättää tämän traagisen asian menneisyyteeni.

P.S.  Hey Mr Shatner, if you're reading this, I want you to know, that I forgive you for destroying my childhood. 

6. En saa kieltäni rullalle, niinkuin normaalit ihmiset saavat. Normaalistihan kieli pistetään rullalle näpsäkästi niin, että kielen reunat nostetaan ylös, jolloin kielestä syntyy lupsakannäköinen pieni tötterö. Minä saan kielen rullalle niin, että tötteröosuus on suun sivuosassa. Olen jo vuosia uskotellut itselleni, että olen uniikki-ihminen juuri tämän vuoksi. Olen luullut, että minussa on ollut jotain niin erikoista, että joskus tekisi mieli vastata puhelimeen nimellä "The chosen one". Olen kuitenkin pidättäytynyt siitä tavasta, koska en halua missään nimessä kerskua. Kun ihmiset ovat ihmetelleet kyvyttömättömyyttäni saada kieli oikeaoppisesti tötterölle, olen suuresti nauttinut kaikesta siitä huomiosta, jonka olen saanut olemalla The Chosen One. Ihasteluja, kehuja ja arvostusta. Siitä olen saanut nauttia,

Okei, valehtelin. Todellisuudessa olen jo vuosia naurattanut ihmisiä sillä, että olen heidän läsnäollessaan yrittänyt saada kielen tötterölle sillä normaalilla tavalla. Yrityksestä ei pontta ole puuttunut. Pakarat piukkana ja kieli ulkona olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin väännettyä kieleni tötterölle. Jumalaton on yritys aina ollut, mutta suussa ei tapahdu mitään. Kieli ei liiku eteen, eikä taakse, mutta koko muu naama liikkuu eteen ja taakse. Olenkin miettinyt josko kääntäisin tämän edukseni ja alkaisin tehdä asialla rahaa viihdyttämällä ihmisiä. Onhan minua jo useita kertoja pyydetty monen eri firman pikkujouluihin esittelemään yrityksiäni saada kieli normaalisti tötterölle, jotta muuten niin nihkeät bileet saisivat hieman lisäpiristystä. 

Eräänä kauniina päivänä koko illuusioni sai kylmää vettä niskaansa, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Siinä tutustumisen lomassa kävimme läpi elämän suuria kysymyksiä. Pohdimme minkälaisena näemme tulevaisuutemme, mitä mieltä olemme Lähi-Idän tilanteesta, minkälaisia arvoja edustamme, saammeko kielen tötterölle ja uskommeko kohtaloon yms. Kerroin ylpeänä tulevalle aviomiehelleni, että minulla on erityinen taito ja laitoin kielen tötterölle omalla tavallani. Suureksi ihmetyksekseni mieheni laittoi kielensä samalla tavalla tötterölle. Ensin tunsin pettymystä, surua ja ihmetystä. Joku mies oli tullut luokseni ja kyseenalaistanut uskoni suussani pyörivään lirpakkeeseen, enkä enää ollutkaan The Chosen one. Kun olin toipunut järkytyksestä, tiesin hänen olevan minulle se oikea. Pakkohan sen kanssa oli mennä sitten naimisiin. 

7. Olen viettänyt suuren osan lapsuuteni kesistä rakkaan ystäväni mökillä meren rannalla. Kesäpäivät kuluivat meressä onnellisena polskien. Meillä oli tapana esitellä upeita vesitemppuja ohiajaville veneilijöille. Milloin tehtiin käsilläseisontaa, milloin kuperkeikkoja. Saimme aikaan ihastusta ja raikuvia aplodeja. Eräänä kauniina kesäpäivänä vuorossa oli takaperinkuperkeikka kaksi kertaa peräkkäin. Se oli jättimenestys. Omalta osaltani olin vaikuttamassa tähän upeaan vesiesitysspektaakkeliin siten, että sain kesken kaiken toisen takaperinkuperkeikan aivan jumalattoman suonenvedon molempiin etureisiin. En saanut jalkojani suoristettua laisinkaan, joten oma esitykseni hieman pitkittyi. Ja pitkittyi. Ja pitkittyi. Minä jatkoin pyörimistä yksinäni, kun ystäväni oli jo lopettanut esityksen. Venekin ehti jo mennä, mutta minä vain jatkoin pyörimistä. Noin kuudennen kuperkeikan jälkeen keuhkoissani ja vatsalaukussani oli jo niin paljon merivettä, että jos olisin nielaissut hauen, se olisi pysynyt viikkoja hengissä ruumiissani. Minä räpiköin ja pyörin, samalla kun ystäväni huudahti ylpeänä, miten uskomattoman lahjakas olinkaan. Seuraavana kesänä päätin vain pötkötellä uimapatjan päällä.

8. Vuonna 2008 matkustimme perheeni kanssa elämyslomalle Egyptiin. Pakko myöntää, että reissaaminen kyseiseen paikkaan tuntui jännittävältä ja jopa hieman pelottavalta. Isäni oli kertonut aiemmin, että kyseisessä paikassa turistibussit joutuvat ajamaan todella kovaa, etteivät tarkka-ampujat pystyisi ampumaan turisteja. Luulin sen olevan vitsi, kunnes rakas ystävämme Google kertoi totuuden. Joskus vuonna 1997 terroristit teloittivat 61 turistia Luxorin temppelialueella Egyptissä hyökäten turistibussiin ja tappoivat kaikki mukana olleet turistit sekä bussikuskin. Oikein mukava saada tietää tästä juuri ennen matkaamme, varsinkin kun suunnitelmissamme oli yhtenä matkustuspäivänä vierailla juuri kyseisellä Luxorin temppelialueella. 

Reissuun kuitenkin lähdettiin ja muutaman päivän jälkeen pystyin jo hieman rentoutumaan. Vietin kuitenkin lähes koko reissun isäni välittömässä läheisyydessä, jotta kosijat eivät luulisi minun olevan vapaata riistaa. Lähdimme yhtenä reissupäivänä koko päivän kestävälle reissulle sisämaahan ja arvatenkin kulkuvälineenämme oli mikäs muukaan kuin bussi. Koko reissu sujui hyvin ja päivän aikana koimme mahtavia kulttuurielämyksiä ja päivän päätteeksi oli ihana päästä turistibussiin istumaan ja lepuuttamaan jalkoja matkatessamme takaisin risteilyalukselle, jossa yövyimme.

Oli jo pilkkopimeää ja matkasimme maantietä pitkin, kunnes bussi pysähtyi yhtäkkiä. Hetken päästä bussiin syttyi valo ja muutama aseistautunut mies tuli bussiin sisään. Muutama heistä jäi bussin etuosaan vartioimaan ja yksi mies lähti kävelemään bussin perälle ase tanassa. Tässä vaiheessa noin puolet turisteista kakkasi housuun. Mies käveli bussin perälle, kunnes lähti kävelemään takaisin bussin etuosaan. Kun hän oli ohittanut minut, joka istuin käytäväpaikalla, hän kääntyi minuunpäin, asetti suunsa etu- ja keskisormensa väliin ja lirputteli kieltään sormiensa välissä niin kovaa, että koko bussissa kaikui aivan suunnaton lotina. Asemies sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja vinkkasi silmää.

 Sillä hetkellä ajattelin elämäni olleen nyt tässä. Sieluni silmin näin jo itseni syöttämässä viinirypäleitä jollekin rikkaalle sheikille, samalla kun isäni matkustaisi kotiin kolmea kamelia rikkaampana. Onni onnettomuudessa asemies poistui bussista, kun oli saanut lirputuksensa päätökseen, bussi jatkoi matkaa ja pääsimme lopulta perille laivaan. Voin kertoa, että vaikka koko reissu oli todella upea ja mielenkiintoinen, en ole koskaan ollut niin onnellinen, kun pääsin takaisin kotiin. Mielestäni kyseisen lomakohteen lomaesitteessä tulisi kehoittaa turisteja ottamaan mukaansa passin ja hammasharjan lisäksi myös luotiliivit ja pippurisuihke.


Suurella Rakkaudella,
Röyhkeä Munkki